Jumalan lahja, syntyminen, ja saada elämäntie vanhempien kautta on rakkaus Taivaan Isältä  jonka Hän meille  näkymättömästi ojentaa. Nuorena emme ehkä kykene ymmärtämään ja näkemään sitä elämän tietä jonka Taivaan Isä on syntymälahjana näkymättömällä kädellään meille jokaiselle ojentanut.
Viljo sai syntymisen lahjansa Ruvaslahdella vuonna 1944. Viljon vanhemmat Anna ja Tauno asuivat Mustalaissaaressa viljellen maata ja lypsykarjaa pitäen. Vanhemmille lapsen saanti on hetki  jota ei  voi sanoilla sanoa, sen tunteen tietää vain jokainen vanhempi sydämessään  rakkautena lastaa kohtaan.

 Oman lapsen menettäminen on elämässä hetki jolloin joutuu Taivaan Isältä pyytämään voimia ja ymmärrystä  johon omat voimat eivät enää riitä. Elämän voiman pyyntöön Jumalalta hiljaisina hetkinä myös Anna ja Tauno turvautuivat heidän menettäessään Sirkka nimisen tyttönsä. Siihen aikaan kurkkumätä katkaisi monen ihmisen elämän langan ja johon myös Sirkka menehtyi.  Äitini, Aino Juntusen, kertoman mukaan Sirkka oli viimeistä kesää eläessään syönyt ja tykännyt viinimarjoista.  Sirkan ollessa väsynyt sairauden uuvuttamana ja elämän langan ollessa hauraan ohut, olivat tarjonneet hänelle kaipaamiaan marjoja, mutta hän ei huolinut niitä.  Jonkun ajan kuluttua hän oli luopunut maallisesta elämästään ja toivoen Taivaan Isän syliin pääsyä. Sirkan viimeinen maallinen matka Isänsä Taunon sylissä veneessä Höytiäisellä Martonvaaran venerantaan on hetki jossa ihmisen mieli on tyyni ja tyhjä. Ei  löydy sanoja, ympärillä on vain aava ulappa, silmissä kaipuun kyyneleet.  Tauno kantoi sylissään tyttönsä Martonvaaran hautausmaalle. Laskiessaan Sirkan viimeiseen leposijaansa silloin on hetki vanhempien luopua rakkaasta lapsestaan ja toive hänen pääsystä Taivaan valoon.

 Viljo Juntusen elämän ensimmäiset kahdeksan vuotta saaressa on ihmisen elämässä aikaa jolloin lapsi kaipaa leikkikavereita leikkeihin joitten kanssa löytää saman ajatuksen ja ilon. Silloin kun elämän meri vielä odottaa matkaajaansa, on aika katsoa elämän yksinkertaisuutta jota tänäkin päivänä saisi olla jolloin ymmärtäisimme elämämme perimmäisen tarkoituksen, nähdä toinen ihminen vierellä. Viljo näki maallista elämän yksinkertaisuutta eläessään saarella, mutta se luonnon kauneus joka ympäröi  Viljoa  on lahja ja rikkaus elämän tielle jonka Jumalamme on luonut. Olla vaikka yksi päivä saaressa luonnon ympäröimänä, on tämän päivän monelle kiireiselle ihmiselle toive joka ei ehkä koskaan toteudu.

 Viljo on nähnyt, ehkä höytiäisen rantakivellä istuessaan, tyynen  ja seesteisen järven edessään, ympärillä kesäinen lämpö ja hiljaisuus vain Taivaan linnut seuranaan. Ihmisen nähdessä kauneuden on kuin siemmen joka juurtuu ihmisen sisimpään ja se on aika ja hetki johon ihminen palaa silloin kun sydän aukaiseen kultaisten muistojen kirjan ja silloin ihminen palaa aikaan jolloin näkee muistoissa rakkaat läheiset ja Taivaan Isän luoman kauneuden.
 Viljon nähdessä elämää kahdeksan vuotta saaressa tuli syksyisin aika jolloin saari hiljeni  odottaen aikaa jolloin ympäröivä kaunis luonto verhoutui  lumivaippaan. Talvisin nähdessä ympärillämme lumen valkeutta ja iltaisin ylös katsoessamme Taivaan tähtien loisteen ja ehkä silloin ymmärrämme tarkoituksen johon meidät on luotu. Nähdä kauneutta myös silloin kun  aurinko ei paista kuin hetken, ympärillä on pimeää ja omat ajatukset vain seuranaan.  Viljon ehkä tallentaessa muistot saaresta elämänpolulleen on voimavara jota tänä aikana haemme monesti keinotekoisesti. Kun näkee sorsa poikueen kaislikossa, lintujen lentelevän järven yllä, Höytiäisellä iltaruskon, niin silloin ajatuskin jostakin paremmasta on harhanäky.

 Saaressa eläessään näkee luonnon vaihtelut ja vaarat jotka oppii vain ne jotka tuntevat syksyisin tulleen ensijään tai myrskyisän aallokon jotka voivat näyttää voimansa omalla karulla tavallaan. Myös Viljo koki myrskyisän aallokon voiman, kun hän oli kolmen vuoden ikäisenä mennyt saaren pohjoispäähän kahlaten lähes vyötäröön veden yltäessä ja jääden jaloistaan kiinni järven pehmeään pohjaan, pääsemättä omin voimin pois. Aino löysi Viljon ja sai pelastettua hänet vahvasta aallokosta kovalle maalle. Kertoman mukaan Viljon, silloin vielä hennot voimat, ei olisi pitkään pystyneet taistelemaan luonnonvoimia vastaan. Mutta niin usein me kuulemme Suojelusenkelistä joka suojelee meitä vaaroista ja antaen voimaa myös silloin kun omat voimat on uupuneet.

  Ihminen ei voi jäädä paikoilleen vaan on jatkettava elämän matkaansa eteen päin ja  syntymälahjana saatu elämäntehtävä odottaa hetkeään. Viljon lähtiessä saaresta veneellä viimeistä kertaa taakse jäi monta hetkeä jotka kumpuavat sydämessä silloin kun katsoo elämää kesäisen auringon muistojen säteitten läpi.
 Viljon matka jatkui mantereelle, Sirkkala nimiseen tilalle jonka Tauno osti savotta tienisteillään. Ei enää tarvinnut öljylamppua sytyttää vaan elämä koheni merkittävästi sähkövalojen myötä.  Mustalaissaari kuului Varosen koulupiiriin ja Lemisen kammarissa pidetty koulu muuttui muuton myötä Ruvaslahden koulun. Ruvaslahden silloinen opettaja Aatu Nykäsen myötävaikutuksella Viljon vanhemmat suostuivat lähettämään poikansa kirkolle keskikoulun pääsykokeeseen. Matka polkupyörällä Ruvaslahdelta pääsykokeeseen oli alku matkalle joka oli ehkä nuoren Viljon suurin elämän kokemus ujouden säestämänä. Se elämänpyörä joka läksi silloin Sirkkalsta kirkonkylälle jatkuen opinahjossa siellä viisi vuotta.

 Matka jatkui polvijärveltä Joensuuhun lukioon ja kotona käynnit tiettävästi harvenivat matkan pituudesta johtuen. Kesät Viljolla meni kotitilalla, pitkiä työ päiviä tehdessä. Viljon muistelee hyvällä sitä että pyhitettiin sunnuntait. Nykyajan ihminen ei pysähdy edes sunnuntaisin aina on etsittävä tai tehtävä jotakin jolla omaa ahkeruuttaan saisi näytettyä toisille samankaltaisille maallisuutta hyvinvointia hamuaville. Lukion loppuvaiheessa Viljo sai kokea näkymättömän Jumalalta saadun syntymälahjan, kutsumusammatti Jumalan sanan tuoja meidän sydämmiin. Teologian opiskelut tapahtuivat Helsingin yliopistossa ja Viljo vihittiin papiksi Oulun tuomiokirkossa kesäkuun 8. päivänä 1967.   Viljon toimi 35 vuotta Ranuan kirkkoherrana ja jääden sen jälkeen eläkkeelle. Teologian tohtoriksi Viljo väitteli syyskuussa 1997. Nykyinen asuinpaikka on Oulu.

 Olen henkilökohtaisesti kuullut radion välityksellä Viljon pitämiä puheita jotka hän on pitänyt Ranuan kirkossa ja eritoten mieleeni on jäänyt mummoni siunaustilaisuus Martonvaaran siunauskappelissa talvella 1968. Mummoni arkun edessä Viljo silmät kiinni puhuen, ilman valmiiksi kirjoitettua puhetta. Mummoni Maria Juntusen elämä oli myös köyhää ja vaatimatonta jonka Viljo, muistini mukaan, toi puheessaan esille elämän rikkautena ja silloin nähdään ja kuullaan Jumalan sanaa, niin kuin Mummoni eläessään teki.
 Silloin kun pienenä miehen alkuna katsoin Viljoa hänen pitäessään puhetta Mummoni arkun ääressä minua mietitytti miten joku voi puhua noin kauniisti ja ilman mitään paperia. Elämän polkuani kävellessäni moni asia saa selkeyttä, niin kuin myös Viljon kohdalla selkiytyi. Taivaan Isä on antanut Viljolle elämäntien jonka hän otti vastaan kutsumustyönä. Tie jota kulkiessaan tuntee pystyvänsä auttamaan niitä ihmisiä joitten sydän kaipaa Jumalan sanan tuojaa. Näitä hetkiä myös Viljon tielle on ehkä tullut ja silloin sanan tuoja ja kuulija ovat yhdessä kokeneet Taivaan Isän auttavan voiman ja silloin tuleva uusi päivä on Taivaan lahja.

Kuvat: Viljo Juntunen