Kymmenestä yleisimmästä lintulajista on jäljellä kuusi.
Kuusi Suomessa esiintyvää yleisintä lintulajia ovat tällä sivulla.

Kuudenneksi yleisin: Metsäkirvinen
Viidenneksi yleisin: Järripeippo
Neljänneksi yleisin: Vihervarpunen
Kolmanneksi yleisin: Punarinta
Toiseksi yleisin: Peippo
Yleisin lintulaji: Pajulintu

10, 9, 8, 7, yleisintä lintulajia löytyvät myös edelliseltä sivultani luontokuvissa.

Lintujen juttusarjan on kirjoittanut Janne Leppänen. Jannelle kiitos saadessani julkaista kirjoitukset alkuperäisenä.  Yhteistyössä (Janne teksti ja hovikuvaaja kuvat) teimme kymmenen yleisimmän lintulajin juttusarjan paikallislehti Outokummun Seutuun kesälle 2019. (tekstit kopioitu suoraan Wordista ja sivun tekstirivitys ei täsmää kotisivulleni ja siitä syystä rivitys epäsäännöllinen) Kuten lukijat huomaa kirjoituksen tyylin ja sanoman, niin ei ole epäilystäkään, Janne on Lintumaailman Ykkönen ! Metsäkirvinen, mäntymetsän huomaamaton Juttusarjassa on päästy sijanumeron kuusi lintuun metsäkirviseen. Kannaksi on arvioitu 1,6 – 2,4 miljoonaa pesivää paria. Suomen lintujen kärkikymmenikön lajeista metsäkirvinen lienee yleisölle tuntemattomin. Tämä on niitä pieniä ruskeita, joihin ei ihmisen huomio juuri kiinnity. Lintujen sukupuussa kirviset ovat västäräkkien ja kiurujen välissä. Rakenteeltaan metsäkirvinen on västäräkkimäinen, hoikka ja pitkäjalkainen. Kiurujen tavoin väritys naamioi kirviset hyvin maastoon. Metsäkirvisen selkäpuoli on ruskea ja tummaviiruinen. Kellanruskeaa rintaa kirjavoivat tummat täplät ja juovat. Lähisukuinen laji niittykirvinen on hyvin samannäköinen ja näiden erottaminen pelkästään ulkonäöstä on hankalaa pitempäänkin lintuja harrastaneelle. Monien pienten lintujen tapauksessa äänet ovat paras tuntomerkki. Niiden perusteella kirviset itsekin varmasti parhaiten tietävät kuka on omaa lajia.   Metsäkirvinen on avoimien ja puoliavoimien metsämaiden laji. Reviiriksi kelpaa tuore hakkuuaukko tai matala taimikko. Kenties alkuperäisluonnossa metsäkirvinen on asuttanut paloaukeita. Valoisuudesta ja tilan tunnusta metsäkirvinen pitää. Pusikkoisissa varttuneissa taimikoissa se ei viihdy, ei myöskään kuusikoissa ja harvoin lehtimetsissäkään. Varttuneemmista metsistä sopivat luonnostaan harvahkot tai harvennetut männiköt. Mäntyrämeillä avosuon vaihettumavyöhykkeellä metsäkirvinen on myös runsas. Tällaisia maastoja Suomessa riittää ja siksi metsäkirvinen onkin runsas. Metsäkirvinen saapuu muutolta toukokuun alkupuolella. Koiraat aloittavat heti reviirin valtauksen. Koiras on innokas ja hyvä laulaja. Rytmikäs säe on pitkä ja polveileva. Laulu esitetään näkyvältä paikalta puunlatvasta tai hyvin usein lennosta. Jäykin siivin laululennossa kaarrellen kirvinen pyrkii tekemään itsensä näkyväksi omalle lajilleen ja silloin ihminenkin voi tämän linnun parhaiten nähdä. Parin löydyttyä laulaja hiljenee. Pesä piilotetaan taitavasti maahan heinämättääseen. Kirviset hakevat ruokansa, hyönteisiä, toukkia ja hämähäkkejä, paljolti maasta. Puiden oksilta ne myös hakevat ötököitä. Sekä maassa että puun oksalla metsäkirvinen kävelee hiljaa ja jotenkin hiipimällä. Huolestuneet emot varoittavat lähes katkeamatta ti ti ti ti ti ti-äänellä silloin kun pesässä on poikaset, tai vielä huonosti lentävä poikue on hajaantuneena maastoon. Emo ei välttämättä tule näkyville, mutta varoittelu ei rauhoitu ennen kuin kokemansa uhka poistuu. Ihmiset aika vähän liikkuvat metsäkirvisen suosimissa maastoissa, mutta lakka-aikaan rämemänniköllä kulkeva ihminen sen kyllä tapaa, jos vain tulee kiinnittäneeksi lintuun huomiota. Jo elokuulla metsäkirviset suuntaavat etelään. Ne eivät erityisesti parveudu, lähtevät vain. Talvehtimisalueita ei tarkemmin tunneta, mutta niiden oletetaan menevän Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan. Vaikka metsäkirvinen on yhä yleinen, niin kannan arvioidaan puolittuneen 80-luvun jälkeen. Useilla Afrikan talvehtijoilla on ollut ongelmia ja mahdollisesti Saharan laajeneminen ja yleensäkin Afrikan kuivuuskaudet koettelevat siellä talvehtivia lintujamme.

Järripeippo, ryystäjä pohjoisesta Suomen viidenneksi yleisimmän linnun, järripeipon runsaus on varmasti monille meille keskisen Suomen asukkaille yllätys. Järripeippo on pohjoinen laji ja yhtenäinen pesimäalue alkaa vasta Kajaanin korkeudelta. Toisaalta, Suomihan on pitkä maa. Kajaanista on Suomen pohjoisimpaan kolkkaan vielä 650km, joten pesiväksi kannaksi arvioidulle 1 – 2,5 miljoonalle parille riittää pohjoisessa tilaa. Arvioidun kannan iso haarukka kertonee niistä epävarmuustekijöistä, joita liittyy siihen, kun laji elää alueella jossa on vähän alan harrastajia ja ihmisiä ylipäänsä tekemässä luontohavaintoja. Toisaalta järripeippo on 1980-luvun jälkeen vähentynyt. Vähentymistä on tapahtunut etenkin yhtenäisen levinneisyyden eteläpuolella. Aiemmin laji pesi harvakseltaan koko Suomessa, mutta nykyään se on suurilta alueilta pesivänä kadonnut. Vähenemisen oletetaan liittyvän ilmaston muutokseen. Kylminä keväinä järrejä jää enemmän pesimään myös meidän korkeudelle. Elinympäristön suhteen järripeippo on vaatimaton, kuten yleisen linnun kyseessä ollessa onkin loogista. Kaikenlaiset metsät puurajan tunturikoivikoita myöten kelpaavat. Joskin etelässä lajin tapaa nykyään varmimmin luonnontilaisesta soistuneesta sekametsästä tai korvesta. Vähäisen kannan alueella linnut pystyvät valikoimaan itselleen parhaat reviirit. Länsi-Euroopassa mm. Saksassa ja Ranskassa talvehtineiden järripeippojen pääjoukot palaavat Suomen huhti-toukokuun taitteessa. Silloin niihin pääsee meillä helpoimmin tutustumaan. Järrit tulevat usein ruokintapaikoille ja etenkin takatalven yllättäessä niitä voi pölähtää pihamaalle satapäinen parvi. Vanha järripeippo-koiras on todella kaunis, mustan oranssin ja valkean kirjavoima lintu. Naaras on vaatimattomamman värinen ruskeapäinen ja –selkäinen. Mutta silläkin on oranssia väriä rinnassa ja hartioilla. Lauluäänellä järripeippoa ei ole siunattu. Laulu on yksitoikkoinen ryystävä SRRRRYYY, jota kuulee myös kevätmuuton aikaan varsinkin pellonlaitametsissä, joiden puihin parvet usein nousevat lepäilemään. Vaikka Pohjolan kesä on lyhyt, voi järripeippo ehtiä kasvattamaan kaksikin poikuetta lentoon. Syys-lokakuussa ne lähtevät etelään ja hyvän pesimäkesän jälkeen sänkipeltoja tarkkovat parvet voivat olla monisatapäisiä. Pohjoisen äärevät olot voivat aiheuttaa pesimämenestykseen suuria vaihteluita. Onnistunutta pesintäkautta seuraavana keväänä pesimäkanta voi olla tavanomaista suurempi ja huonon kauden jälkeen pienempi. Joka osaltaan selittää suurta haarukkaa edellä mainitussa parimääräarviossa. Järripeippo on kylmän kestävä lintu, joka ei etelään lähtöä kiirehdi pakkasen takia. Maassa ruokailevalle siemensyöjälle todellinen vastus on ruokailumahdollisuudet peittävä lumi. Nyt kun luminen aika on Etelä-Suomessa mennyt varsin lyhyeksi, on järripeippoja alkanut talvehtia Suomessa aina vain enemmän. Ne voivat ruokailla sänkipelloilla, luonnonheinikoissa tai rikkaruohoisilla pientareilla, sekä oppivat tulemaan ruokintapaikoille. Pakollisen muuttomatkan lyhentymisen luulisi olevan linnulle edullista, joten aika näyttää kääntääkö järripeippo ilmastonmuutoksen vielä hyödykseen.

Vihervarpunen, virkeä visertäjä Vihervarpusen Suomen populaatioksi on arvioitu 1-2,5 miljoonaa pesivää paria. Arvio on sama, kuin edellisessä osassa esitellyllä järripeipolla. Vihervarpunen on kuitenkin listauksessa nostettu järripeipon edellä, koska se on viime vuosikymmeninä ollut runsastuva laji, järripeippo puolestaan vähenevä. Vihervarpunen on ympäri vuoden siemensyöjä. Kuusen ja koivun vaihtelevat siemensadot aiheuttavat suuria vuotuisia kannanvaihteluita monille muillekin pikkulinnuille ja vihervarpunen on yksi näistä. Suomessa kesäaikaan rengastettuja vihervarpusia on tavattu seuraavina kesinä Ruotsissa ja Norjassa. Ilmeisesti ne vaihtavat melko herkästi maisemaa ravintotilanteen mukana. Vihervarpunen viihtyy pesimäaikaan kuusikoissa ja sekametsissä. Keväällä se on yksi ensimmäisiä etelästä palaavia muuttolintuja maaliskuun lopulta alkaen. Eli samaan aikaan, kun kuusen kävyt kevätahavassa avautuvat. Se ei kykene avaamaan käpyjä, mutta poimii näppärästi siemeniä suoraan avautuvista kävyistä ja hakee maahan karisseita. Laji tulee usein myös ruokintapaikoille ja voi tunnistajalta mennä sekaisin isomman sukulaisen viherpeipon kanssa. Vihervarpunen on kuitenkin selvästi pienempi, vain sinitiaisen kokoinen. Kun taas viherpeippo on lähes punatulkun kokoinen. Värityksessä on monia erottavia yksityiskohtia, kuten vihervarpusen viiruisuus ja koiraiden musta päälaki. Lennossa vihervarpunen pitää tunnusomaista venytettyä psliiii-kutsuääntä. Myös laulu esitetään usein lennossa. Laululento esitetään liioitellusti räpistellen ja se on kirkkaita vihellyksiä, surinaa ja iloista visertelyä sisältävää kiihkeää lavertelua. Vihervarpusen reviirit ovat ilmeisen pieniä ja usein yhden koiraan esitys saa naapurikoiraan tempautumaan mukaan lentonäytökseen. Vihervarpusen pesää harva on nähnyt. Se on pienistä oksista, heinistä, sammalista ja jäkälistä huolellisesti koottu pieni tiivis kuppi korkealla kuusen oksalla, jopa 20m korkeudessa. Vaikka onkin erityisesti siemensyöjä, niin pieniä poikasia vihervarpunenkin ruokkii helpommin sulavalla ja proteiinipitoisella hyönteisravinnolla, mm. lehtikirvoilla. Huhtikuulla pesinnän aloittaneella vihervarpusella on jo kesäkuun puolimaissa ensimmäinen poikue lennossa. Samaan aikaan kesä on edennyt siihen vaiheeseen, että voikukan siemenet kypsyvät. Silloin vihervarpusten poikueparven tapaa usein laitumilta ja pihamailta. Ne purevat lakastuneen kukan auki ja syövät siemeniä jo siinä vaiheessa, kun ne ovat vasta puolikypsiä. Toinen poikue ehtii lentoon heinäkuulla. Loppukesällä vihervarpusen tärkeimmäksi ruokapuuksi tulee koivu, jälleen sitä mukaa kuin siemenet kehittyvät. Pohjois-Karjalan korkeudelta suurin osa vihervarpusista poistuu syys-lokakuussa kohti etelää ja lounasta. Osa jää Suomen rannikolle pääjoukkojen matkatessa Keski-Eurooppaan. Yksittäisiä lintuja ja pieniä parvia voi jäädä talvehtimaan meilläkin ja ne löytää useimmiten lepikoista puremasta siemeniä esiin lepänkävyistä. Puutarhakasveista kanadantuija on talvehtivien vihervarpusten suosiossa. Myös sen käpy on niin heikko, että lintu saa sen purtua rikki ja pääsee poimimaan siemenet.

Punarinta, hopeatiukuja kilistävä pronssimitalisti. Punarinnan pesimäkannaksi arvioidaan 2-3 miljoonaa paria. Sillä määrällä se on Suomen kolmanneksi yleisin lintu ja siitä viittaus pronssimitalistiin. Se on viimeisen 30vuoden aikana selvästi runsastunut. Vielä 80-luvun lopulla pesimäkannaksi arvioitiin miljoona paria. Punarinta on metsälintu, jolla ei ole tiukkoja elinympäristövaatimuksia. Kuivia, karuja mäntykankaita se tosin karttaa. Parasta maastoa sille ovat rehevät kuusivaltaiset sekametsät ja vielä parempi, jos alueelta löytyy kosteita korpinotkoja tai purolaakso ja suojaisia alikasvoskuusikko- ja pensaikkoryteikköjä. Tällöin paljolti maassa ruokailevalle pikkulinnulle löytyy helposti sekä suojaa että ravintoa. Suojaisuuden vaatimus täyttyy kuitenkin myös varttuneissa taimikoissa ja nuorissa metsissä. Sopeutuneisuus nuoriin metsiin onkin punarinnan menestyksen salaisuus. Pesä piilotetaan taitavasti maahan mättäänkylkeen tai kannonkoloon. Euroopassa punarinta on pitkään ollut myös pihalintu ja se kehitys on menossa meilläkin. Pihapiiriin asettuessaan pesä voi olla vaikkapa ulkorakennuksen seinästä irronneen laudan takana. Euroopassa puutarhan punarinnalle laitetaan pönttöjä ja sitä voi kokeilla meilläkin. Lajille mieleinen pönttö on tiaispöntön kokoluokkaa, mutta korkeudeksi riittää 10cm ja etuseinä on vain puolen seinän korkuinen. Siis lentoaukko on iso ja hautova lintu haluaa nähdä pesästä ulos. Pöntön voi kiinnittää rakennuksen seinälle räystään suojaan tai matalalle tuuheaan pensaaseen. Punarinta syö hyönteisiä ja pieniä siemeniä. Huhtikuulla se palaa Lounais-euroopan talvehtimisseuduiltaan, Espanjasta ja Etelä-Ranskasta usein hyvin lumisiin maisemiin ja hakeutuu ruokintapaikoille tonkimaan murusia maasta. Eräät yksilöt oppivat nokkimaan syötävää talipalloista. Punarinta on monien mielestä metsien kaunisäänisin laulaja, sekä musta- ja laulurastaan ohella kevätyön tunnelmanluoja. Sen puun latvasta kantautuva liverrys on kirkasta ja rauhallista ja jatkuu pitkiä jaksoja. Sitä on verrattu hopeatiukujen kilinään ja pienen puron lirinään. Korkeimmat äänet ovat ihmisen kuuloalueen ulkopuolella ja vanhempi ihminen voi menettää punarinnan laulun lähes kokonaan. Kiivaimpaan pariutumis- ja reviirin ilmoitusaikaan punarinta laulaa päivälläkin, mutta aktiivisin se on auringonlaskusta pimeään asti. Pimeimmän yön se on hiljaa, mutta aloittaa taas aamulla ennen sarastusta. Aikuinen punarinta on helppo tuntea. Koiras ja naaras ovat samannäköisiä ruskeaselkäisiä ja oranssirintaisia- ja kasvoisia. Kesäkuusta syksyyn asti näkee nuoria lintuja, jotka ovat aluksi lähes kokonaan ruskeita ja kellertävätäpläisiä. Vähitellen ne saavat aikuisen linnun asun ja ovat vaihtopukuisina keskeneräisen näköisiä oranssien höyhenten kasvaessa rintaan ja päähän. Punarinta ei ole arka, mutta koska se liikkuu nopeasti pensaikoissa, niin metsässä sitä voi olla yllättävän vaikea huomata. Varoitusääni terävä tiktik tikkitik-sarja paljastaa linnun ja jos äänen tuntee, niin punarintaan törmää kyllä marja- ja sienimetsässä. Punarinta kestää kylmää ja viimeiset poistuvat etelään vasta lumisateen tehdessä mahdottomaksi siementen ja jo talvilepoisten hyönteisten kaivamisen metsänpohjan karikkeesta.

Peippo, Suomen toiseksi runsain. Juttusarjassa on edetty Suomen toiseksi runsaimpaan lajiin, joka on peippo. Pesivän parimäärän arvio on 7-9 miljoonaa paria. Välimatka kolmannen sijan punarintaan on siten varsin selvä. Peippokanta on ollut keskimäärin vakaa ainakin 80-luvulta lähtien. Toki peipolla, kuten kaikilla luontokappaleilla on välillä parempia ja huonompia vuosia johtuen mm. pesimäaikaan sattuvista sääoloista. Peippo on sopeutuvainen metsien peruslaji. Taimikoissa se ei pesi, mutta kaikki muu käy. Biologisesti tuottavissa rehevien maiden sekametsissä pesiä voi olla useita hehtaarilla. Karuilla mäntymailla ruoka on tiukemmassa ja reviirit sitä myötä isompia. Myös pihapiirit sopivat peipon pesimäpaikaksi, kunhan vain löytyy edes jonkin verran puustoa. Pohjoista kohti peippojen tiheys vähenee. Tunturikoivikot jäävät peipolta asuttamatta. Peippo on ympäri vuoden siemensyöjä, joka kesäaikaan täydentää ruokavaliotaan kaikenlaisilla hyönteisillä ja toukilla. Etenkin nopeasti kasvavia poikasia ruokitaan proteiinipitoisella ötökkäravinnolla. Ruokailumaastoksi sopivat niin metsät, kuin avomaatkin. keväällä peippo saapuu ensimmäisten muuttolintujen joukossa. Pohjois-Karjalaankin ensimmäiset ehtivät usein jo maaliskuun puolella. Silloin ne usein tulevat ruokintapaikoille talvehtineiden pikkulintujen joukkoon. Muuttokauden alkupuolella nähdään lähes pelkästään koiraita. Niillä on kiire valtaamaan parhaita reviireitä. Naaraat tulevat pari viikkoa myöhemmin ikään kuin valmiille, valitsemaan hyvän reviirin omistavan komean koiraan. Myöhäisemmän saapumisen vuoksi naaraat ovat paremmassa turvassa varhaiskevään säiden vaihdellessa. Peipon laulu on aina samanlaisena toistuva helposti tunnettava pirteä säe, joka on helppo oppia tuntemaan. Keväällä ja alkukesällä peippo on erittäin ahkera laulaja, eikä sitä voi olla kuulematta. Kansanlaulun mukaan peipon teki pesän koivun oksaan korkealle ja usein näin onkin. Mutta toisinaan pesä on havupuussa, tai vain metrin korkeudella pensaassa tai puun taimen oksalla. Pesä on huolellisesti sammalesta ja naavasta koottu tiivis kuppi, jota naamioidaan jäkälillä ja koivun tuohen hilseellä. Koivun oksan haaraan se maastoutuu hyvin, kuusen taimeen huomattavasti huonommin. Josta paljastuu pesänrakennuksen tietynlainen kaavamaisuus. Vaikka pesä on teknisesti hyvin tehty, niin linnun järki ei riitä siihen että vihreitä neulasia vasten jäkälän harmaa ja tuohen vaalea pesä erottuu liian hyvin ja pesärosvot löytävät sen helposti. Paljon pesintöjä tuhoutuu, mutta epäonnistumisen jälkeen peippopari aloittaa sitkeästi uudelleen ja onnistuneenkin pesinnän jälkeen emot pyrkivät kasvattamaan toisen poikueen. Syys-lokakuulla peipot suuntaavat talvehtimisalueilleen Länsi-Eurooppaan. Sitä ennen ne ruokailevat jopa satapäisinä parvina sänkipelloilla ja hakkuuaukkojen heinikoissa. Usein peipot ja pohjoisesta tulleet järripeipot lyöttäytyvät samoihin porukoihin. Yhä useampi peippo jää nykyään Etelä-Suomeen talvehtimaan. Lumisen ajan lyhentyminen mahdollistaa siementen löytämisen maasta ja tiukan tullen voi apu löytyä ruokintapaikalta.

Pajulintu, yleisin lintumme Vaatimattomuus kaunistaa, voisi sanoa yleisin lintumme pajulintu. Pajulintu kuuluu pienimpiin lintuihimme. Se on hoikka ja siro, paino jää usein alle 10gramman. Pesiväksi parimääräksi arvioidaan 7-11 miljoonaa. Siten voisi ajatella että hyvän pesimäkauden jälkeen loppukesällä maastossa on 22 miljoonaa aikuista pajulintua ja jos jokainen pari olisi saanut kasvatettua itsenäiseen elämään 5 poikasta, niin nuorisoa olisi 55 miljoonaa ja pääluku kaikkineen lähes 80 miljoonaa! Tuollaiset laskelmat ovat toki varsin teoreettisia. Mutta antavat jotain suuntaa. Tähän yksilömäärään nähden ihmiset huomaavat pajulinnun olemassa olon hyvin harvoin. Pääväri on vihertävän ruskea, naama ja rinta kellertävä ja siten lintu maastoutuu hyvin pensaikkoihin. Koiras ja naaras ovat samannäköiset. Ehkä helpoimmin pajulinnun näkee toukokuun alussa, kun ne ovat juuri palanneet Suomeen. Silloin lehvästö ei vielä niitä kätke ja ne saattavat ruokailla varsin näkyvästi kukkivissa pajuissa. Pajut ovat kevään ensimmäinen kukkiva kasvi, jolla on luonnolle määrällistä merkitystä. Kaikenlaiset hyönteiset kokoontuvat pajun kukille ja hyönteissyöjälinnut seuraavat. Pajulintu syö pelkästään hyönteisiä ja niiden toukkia. Laulava koiras saattaa istua näkyvästi pensaan latvaoksalla, mutta häirittynä, tai ihan vain hyönteisen havaittuaan se lennähtää herkästi näkymättömiin. Pajulintu on ns. säelaulaja, joka toistaa aina samanlaisena toistuvaa säettä. Pajulinnun laulu on surumielinen ja loppuaan kohti vaimeneva. Vaikka se on kohtalaisen kuuluva, niin se jää helposti taustalle kun kesäisessä luonnossa on yhtä aikaa äänessä monia voimakasäänisempiä laulajia. Vaatimattomat ovat myös pajulinnun elinympäristövaatimukset. Hämärissä kuusikoissa se ei viihdy, mutta muutoin kaikki puustoa ja pensaikkoja kasvavat alueet kelpaavat pohjoisimpia tunturikoivikoita myöten. Kun vesakko valtaa hakkuuaukon ja varttuu parin metrin mittaan, niin pajulinnut asuttavat alueen. Tällaista ympäristöä meillä riittää ja ehkäpä juuri siksi pajulintu on niin yleinen. Pajulintu tekee pesänsä maahan. Pesä on pallomainen, heinistä ja sammalista koottu ja siinä on hyvä katto suojana. Uuniinkin sitä on verrattu ja siitä pajulinnun vanha rinnakkaisnimi uunilintu. Luonnossa on ottajia munille ja avuttomille poikasille, joten moni pesintä epäonnistuu pajulinnullakin. Toukokuun lopulta heinäkuulle maastossa on runsaasti erivaiheessa olevia pesintöjä, uusintayrityksiä ja onnistuneesti lentoon saadun poikueen jälkeen perustettuja toisia pesintöjä. Jo elokuussa pajulinnut suuntaavat etelään. Hyvissä ajoin ennen ilmojen viilenemistä ja hyönteisten vähentymistä. Määränpää on päiväntasaajan eteläpuolinen Afrikka. Ihmeelliseltä tuntuu että näin pieni ja hauraan tuntuinen olento selviää tämmöisestä matkasta, Välimeren ja Saharan aavikon ylityksestä. Moni ei selviäkään. Kirjosiepolla on arvioitu pesimäkauden jälkeen yli vuoden vanhoista linnuista kuolevan uuteen pesimäkauteen mennessä puolet ja saman kesän poikasista neljä viidestä. Sama suuruusluokka luultavasti pätee pajulintuunkin. Afrikan kuivuuskaudet ja Saharan laajeneminen ovat pajulinnun suurin uhka ja siksi se onkin viime aikoina vähentynyt.