23.5.2016
Kuhankeittäjä Polvijärvellä Iso-Reuhka järven rantamaisemissa Keijon ja Marjan kotipiirissä.
Kuvan kuhankeittäjä on urospuoli. Pääväri on kirkkaankeltainen. Siivet mustat ja nokka oranssi.
Kuhankeittäjän elinympäristöä on vanhat lehtimetsät. Viihtyy lehvästön suojassa, minkä takia
sitä näkee todella harvoin. Lauluääni on huilumainen ja siten erittäin kaunis ääni. Pituutta linnulla on 24 cm.


 

                                                                                TEKSTI JANNE LEPPÄNEN

                                      Tropiikin säihkettä Pohjolan rantakoivikoissa
Kuhankeittäjä on epäilemättä yksi erikoisimpia Pohjois-Karjalassa pesivistä linnuista. Varsinkin koiras näyttää siltä kuin se ei näille leveysasteille kuuluisikaan. Heimossaan se on ainoa laji, jonka levinneisyys ulottuu näin pohjoiseen, kaikki läheisemmät sukulaiset eurooppalaiselle kuhankeittäjälle elävät Afrikan ja Aasian trooppisilla alueilla.

Koiras on suurimmalta osalta kirkkaan keltainen, siivet ja pyrstö mustat. Naaras ja nuoret linnut ovat vaatimattomamman värisiä, vihertävän keltaisia ja ruskeasiipisiä. Kooltaan lintu on ison rastaan kokoinen ja aikalailla samanmuotoinenkin. Helposti tunnettava laulu on kaunis huilumainen vihellys, jossa kansa on kuullut sanat: kuha kiehuu ja siitä lintu on nimensäkin saanut. Toisen version mukaan lintu kysyy: onko piialla vilu? Palattuaan viimeisten muuttolintujen joukossa toukokuun lopulla - kesäkuun alussa reviirilleen koiras on ahkera laulaja ja saattaa viheltää sekä yöllä että päivällä. Kuhankeittäjän laulun voi tosin sotkea punavarpusen vihellykseen, mutta enimmäkseen jo laulupaikka paljastaa kenestä on kysymys. Punavarpunen on pensaikkojen ja puoliavoimien maiden laji, jonka laulu kuuluu pajupensaasta tai puutarhassa korkeintaan pienehköstä puusta. Kuhankeittäjä sen sijaan on metsälintu, joka liikkuu korkealla latvustossa. Innokkainta laulu on heti muutolta tultua, mutta satunnaisesti sitä kuulee reviiriltä koko kesän. Pesän rakentajana laji on taitava. Pesä on korkealle puun oksaan oksan sivuhaarojen väliin punottu kori, joka rakennetaan heinistä ja tuohen suikaleista. Vielä poikueen ollessa lennossa koiras voi laulaa. Kenties ohjatakseen omaa joukkoaan. Etenkin lentopoikasten aikaan kuulee myös lajin muita ääniä, jotka ovat närhimäisiä kähinöitä ja rääkymistä. Tästä paljastuukin lajin kaukainen sukulaisuus varislintuihin.

Lintujen levinneisyyttä selvittäneen viimeisimmän Lintu-Atlaksen mukaan (http://atlas3.lintuatlas.fi) kuhankeittäjä on selvästi harvinaistunut viimeisen 30 vuoden aikana. Laji lienee aina ollut levinneisyydessään painottunut itäiseen ja kaakkoiseen Suomeen ja kannan vähetessä tämä painotus on entisestään korostunut. Nykyisin Suomen pohjoisimmat varmistetut kuhankeittäjän pesinnät ovat Höytiäisen pohjoisosan alueelta. Kuhankeittäjän pesivien parien määräksi koko Suomessa on arvioitu enää 2000-3000 paria ja nopean vähenemisen vuoksi se onkin luokiteltu erittäin uhanalaiseksi. Uhanalaistumisen syiksi on oletettu muutoksia talvehtimisalueilla Itä-Afrikassa ja toisaalta metsien muutoksia täällä koti-Suomessa.

Kuhankeittäjä suosii lehtimetsiä, koivikoita, haavikoita ja lepikoita. Toisinaan reviirimetsässä voi olla sekapuuna melko paljon mäntyäkin, mutta kuusikoita laji vieroksuu. Reviiri voi olla varttunutta istutuskoivikkoa, mutta usein ne ovat keskimääräistä iäkkäämpiä puustoja rehevillä mailla rantamaisemissa. Lintu tuskin erikseen arvostaa vesistönäkymää, eikä se osanne arvioida puiden ikää. Kuhankeittäjä syö hyönteisiä ja myös marjoja. Luultavasti onkin niin että lajille sopivaa ravintoa löytyy parhaiten tällaisista maastoista. Vesistön läheisyys todennäköisesti monipuolistaa hyönteislajistoa, samoin kuin metsän ikääntyminen ja ihmissilmin arvioiden hoitamattomuus. Ns. roskapuut ovat monelle muullekin lajille ruokapuita. Latvuston lintu ei laskeudu maahan mustikkaan, mutta tuomen ja terttuseljan marjoja se syö mielellään puusta. Istutuspuista tuomipihlajan marjat ovat myös kuhankeittäjän mieleen ja niiden perässä se voi tulla pihapuuhunkin. Epäilemättä myös pihlajan marjat kävisivät ruuaksi, mutta niiden kypsyessä kuhankeittäjä suuntaa jo etelään. Pääjoukot lähtevät jo elokuussa ja vain harvoja havaitaan enää syyskuun alussa.

Kuhankeittäjä on aika varovainen ja kun se liikkuu enimmäkseen korkealla puiden latvustossa, niin näkemään on vaikea päästä. Polvijärveläistä Esa Juntusta onnisti kuitenkin niin paljon, että näkemisen lisäksi hän pääsi kuvaamaan tätä kaunista lintua monivuotisella reviirillä Iso-Reuhkan maastoissa