Tälle sivulle laitan tästä eteenpäin Janne Leppäsen erinomaisia kirjoituksia lintujen elämänvaiheista.

 

Kuvat Hovikuvaajan ottamia.

 

TEKSTI: JANNE LEPPÄNEN


                                      
Mistä tulet matkalainen?
Ihmismieltä on varmaankin aina askarruttanut minne muuttolinnut syksyllä katoavat ja missä ne talvensa
viettävät. Keväällä lintujen palatessa on pohdittu onko kyseessä samalla paikalla aiempina vuosina nähty
yksilö. Näihin kysymyksiin on etsitty ja saatu vastauksia lintuja rengastamalla. Muutoinhan niitä ei yleensä
voi yksilöllisesti tunnistaa, eikä seurata. Etenkin isoista ja näkyvistä linnuista voi kertyä havaintoja
runsaastikin. Yhtenä esimerkkinä Polvijärven Ruvaslahdella 13.4.2024 nähty ja valokuvattu kurki.

Kuvattu kurki on syntynyt vuonna 2015 ja kasvanut Polvijärvellä Kinahmossa. Seuraava havainto on
heinäkuulta 2017 Ruvaslahdelta. Tuolloin kolmatta vuottaan elänyt kurki liikkui pienen pesimättömien, eli
ns. luppokurkien parven mukana. Voi olla että lintu oli vasta samana keväänä palannut ensimmäisen kerran
Suomeen. Moni vanhempiensa kanssa ensimmäisen talven viettänyt nuori kurki näet jää elämänsä toiseksi
kesäksi Eurooppaan. Emot kiirehtivät pohjoiseen uutta pesintää aloittamaan. Sen sijaan itsenäistyneellä
nuorella ei ole vielä kiirettä minnekään, koska reviiriä se ei vielä perustaisi kuitenkaan.

Seuraavat havainnot ovat marraskuulta 2017 Unkarista. Unkari on pitkään tunnettu tärkeänä
levähdysalueena suomalaisille kurjille. Osa jää Unkariin ja entisen Jugoslavian alueelle koko talveksi. Osa
jatkaa Pohjois-Afrikkaan. Seuraava havainto tästä linnusta tulikin heti samana talvena tammikuussa 2018.
Mutta ei Afrikasta, vaan Espanjasta, jossa se havaittiin maan länsilaidalla Extremaduran luonnonpuistossa.
Omana aikanaan tämä oli uutta tietoa. Oli tiedetty Espanjassa talvehtivien kurkien matkaavan Euroopan
länsilaitaa Saksan ja Ranskan kautta ja luultu Unkarin reitin olevan erillinen väylä, jota käyttävät eri linnut.
Kameratekniikan kehitys on lisännyt ihmisten mahdollisuuksia saada kuvia dokumentiksi ja näin tästä, sekä
myöhemmistä vastaavista havainnoista on varma tieto.

Talven 2017-2018 jälkeen tätä kurkea ei ole havaittu ulkomailla. 2018 huhtikuulla se palasi Ruvaslahdelle ja
nyt pariskunnan toisena puolikkaana. Reviiri lienee muotoutunut joko jonnekin Höytiäisen rantapelloille
taikka sitten läheisille isoille suoalueille. 2018 jälkeen tämä kurki on lähes joka kevät nähty parinsa kanssa
samalla peltoalueella. Sitten se katoaa kesäksi ja ilmestyy taas syyskuulla samoille pelloille. 2020 syksyllä
sillä oli mukaan yksi poikanen ja syksyllä 2023 kaksi poikasta. Tätä kirjoittaessa kurki lienee jo vetäytynyt
pesäpaikalleen. Ehkä syyskuussa jälleen nähdään ja toivottavasti onnistunut poikue mukana.

Janne Leppäsen tekstin aiheena oleva kurki.
 Hovikuvaaja kuvasi kurjen mutta matkaa oli ehkä liikaa suttua tuli.

Kuvattu kurki on syntynyt vuonna 2015 ja kasvanut Polvijärvellä Kinahmossa.

Tämän kurjen kuvasin soudellessani 1.6.2024 Höytiäisellä erittäin lämpimänä iltana.
Helle oli ja siksi kurjen nokka oli auki koko matkan kun kameralla seurasin linnun lentoa.
TEKSTI: Janne Leppänen


                                                                         Keikkuvaa lintukevättä  26.4.2024
Takana on luminen ja pitkiä pakkasjaksoja sisältänyt talvi joten moni varmaan odottaa kevättä ja muuttolintuja tavallista enemmän. Sanonta kevät keikkuen tulevi on hyvin Suomen ilmastoa kuvaava ja sitä tämä on ollut nytkin.
Outokummun ja Polvijärven alueilla ensimmäiset havaitut muuttolinnut olivat totutusti laulujoutsen, harmaalokki ja merikotka, nämä kaikki jo ennen maaliskuun puoliväliä. Kärkijoukoissa ovat vanhat tutulle pesimäreviirille palaajat, jotka tietävät mitä tekevät. Joutsen muistaa alueensa varhain sulavat puronsuut ja lähteikköiset rannat ja kaivaa ruokansa pienistäkin jäättömistä paikoista, samoin harmaalokki suunnistaa tutuille verkkoavannoille kalastajan hylkäämän pikkulahnan toivossa. Merikotka on viime vuosikymmeninä alkanut palata Järvi-Suomen linnuksi ja nykyään sitä näkee sisämaassa usein ja enemmän,
kuin harvinaisena pysynyttä maakotkaa.

Pohjois-Karjalassa havaittavien ensisaapujien määrään ja lajistoon vaikuttaa voimakkaasti Etelä-Suomen tilanne. Maaliskuulla Etelä-Suomessa oli jo sen verran laajasti lumetonta, että sinne saapuneita muuttajia eteni meille asti, vaikka maisemat täällä olivatkin vielä hyvin talvisia. Töyhtöhyyppiä nähtiin maaliskuun lopulla Outokummussa jo runsaasti. Polvijärvelle ehtivät maaliskuun aikana ainakin ensimmäiset punarinnat, peukaloiset, peipot, kurkia, kottaraisia, mustarastaita sekä metsä- ja kanadanhanhia. Aprillipäivänä Outokummussa nähdyt naurulokit, kulorastas ja kapustarinta olivat lajissaan ensimmäisiä maakunnassa havaittuja.

Kunnolla kevätmuutto pääsi kuitenkin vauhtiin vasta huhtikuun toisella viikolla lämpimän ilmavirtauksen myötä. Lumet hupenivat peltoaukeilta ja alkoi syntyä tulvalampia. Monet linnut ovat yömuuttajia, joten lämpimät yöt edistävät esimerkiksi sorsalintujen ja rastaiden muuttoa. Mm. ensimmäiset kuovit, västäräkit, ja rautiaiset havaittiin, sekä aiemmin saapuneet lajit runsastuivat. 13.huhtikuuta arvioitiin Polvijärven Rauanlahdella noin 1000 peippoa samassa parvessa, joukossa järripeippoja ja pajusirkkuja. Lumen alta paljastunut rikkaruohoinen kesantopelto oli näille oivallinen ruoka-aitta. Muita isompia parvia ovat olleet 120 metsähanhea ja 250 räkättirastasta Polvijärven Lahtolahdella.

Kuten huomattiin, niin lämmin jakso ei kestänyt pitkään. Viikolla 16 jälleen viileni ja kevätmuutto hidastui. Joka oli vain hyvä kun perjantaina 19.4 tuli lumisateet ja jatkoksi pakkasta päivälläkin. Isommat lajit, kuten sorsat, hanhet ja kurjet kestävät huonoa säätä ja voivat olla syömättä päiväkausia. Ne välttelevät liikkumista, antavat lumen sataa selkään ja säästävät energiaa. Töyhtöhyypän näkee usein tekevän samoin. Varhain saapuvat lajit ovat takatalven tullessa valmiita lähtemään myös etelään. Esimerkiksi hyypät, rastaat ja kottaraiset saattavat kevään mittaan tehdä montakin edestakaista muutaman sadan kilometrin siirtymää. Suurimmissa ongelmissa varmasti olivat ensimmäiset saapuneet hyönteissyöjät, kuten punarinnat ja rautiaiset. Niitä nähtiinkin monilla ruokintapaikoilla jopa talimakkaroita nokkimassa. Väistämättä näitä lienee myös menehtynyt.

Kaikkinensa muuttokausi on pitkä ja varhain saapuvienkin lajien pääjoukkoja on vielä tulematta. Pitkä muuttokausi tasaa lajin kokonaisuuden kannalta riskiä. Ensin saapuvat ovat helppona keväänä parhaissa asemissa hyviä reviireitä valtaamassa. Toisaalta varovainen myöhäinen saapuja menestyy tämmöisenä keväänä. Suuri osa lajeistakin on vielä tulematta. Toukokuu tuo sitten aikanaan siepot, pajulinnut, pääskyt, kertut ja muut hyönteisyöjät. Tulee se kesä vielä tästäkin.

*lähteenä käytetty Tiira-lintuhavaintopalvelun, Poltsin lintujen ystävien whatsApp-ryhmän ja kirjoittajan omia havaintoja.
 

Punarinta on hyönteissyöjä.
Katselee nälissään josko hyppään alas lintujen talviruokintapaikan antimille.

Rautiainen myös hyönteissyöjä.
Rautiainen aterioi muitten lintujen seassa maassa olevia jyviä ja auringonkukansiemeniä.
          TEKSTI: JANNE LEPPÄNEN                                                                 

                                                                     Jallu kesälomalla
Kesäkuun neljäs päivä nähtiin ja kuvattiin Polvijärvellä Höytiäisen rannalla harvinainen kesävieras, jalohaikara. Tarkemmin havaintopaikka on Varosen venerannasta pohjoiseen. Lintuharrastajien slangissa lajinimi lyhentyy usein muotoon jallu. Jalohaikara on kokonaan valkoinen, lähes kurjen kokoinen ja siten helppo tunnistaa. Kurkeen verrattuna se tosin on hontelo ja paljon kevyempi.
Jalohaikara ei kuulu Suomen vakiintuneeseen pesimälinnustoon, vaan se on täällä enimmäkseen satunnaisharhailija. Euroopassa laji on yleinen ja lähimmät pesimäalueet löytyvät Baltiasta sekä Etelä-Ruotsista. Koko levinneisyysalueellaan jalohaikara on runsastunut. Suomessakin havainnot ovat lisääntyneet ja jopa muutama pesintä on Etelä-Suomessa todettu vuoden 2018 jälkeen. Siten jalohaikara on meillä tulokaslaji. Uudisasukas, joka on itse levittäytymässä.

Aina kuitenkaan jallulla ei ole mennyt hyvin. Pesimäikäisen jalohaikaran selässä on pitkiä harsomaisia höyheniä, jotka luonto on tarkoittanut lintujen itsensä koristeiksi. 1800-luvulla olivat hienolla herrasväellä muodissa hatut, joita koristeltiin näillä höyhenillä. Koristeiden saamiseksi laajamittainen metsästys kohdistui lintukannan arvokkaimpaan osaan, pesiviin vanhoihin lintuihin. Siksi jalohaikara-kanta romahti lähes sukupuuttoon. 1900-luvulla laji rauhoitettiin ja kanta alkoi hitaasti elpyä.
Luonto muuttuu ja vaikka osa lajeista kärsii muutoksista, niin yleensä on myös hyötyjiä. Jalohaikara on hyötynyt vesien rehevöitymisestä ja sen myötä runsastuneista särkikala-kannoista. Talvet ovat läpi Euroopan nykyään keskimäärin lyhempiä ja leudompia. Se sopii jalohaikaralle, joka pyrkii talvehtimaan lähellä pesimäalueitaan. Pakkasta jallu kestää, mutta matalien kalavesien jäätyminen vaikeuttaa elämää. Suomessakin on muutama yksilö onnistunut talvehtimaan sulana pysyvien virtavesien äärellä.

Useimmat jalohaikarat nähdään Suomessa alkusyksyllä. Samoin kuin sukulaislaji harmaahaikaralla keväällä syntyneet itsenäistyneet nuoret linnut kiertelevät laajasti synnyinseutunsa ulkopuolella ja voivat päätyä satoja kilometrejä synnyinalueensa pohjoispuolelle. Syksyn edetessä ne palaavat etelään ja useimmat jäävät aikuistuessaan pesimään vakiintuneen kannan alueelle. Alkukesän tapaamisena Polvijärven havainto on poikkeuksellinen. Kun kanta on kasvussa ja entisillä alueilla tulee ahdasta saattaa joku pohjoisessa nuorena lintuna käynyt yksilö alkaa viettää myös kesiään uusilla alueilla. Jokin tällainen toista vuottaan elävä, vielä pesimätön lienee tämäkin yksilö. Mutta kukapa sen tietää vaikka 10-20 vuoden kuluttua jalohaikara pesisi myös Pohjois-Karjalassa.
Jallu saattaa viettää pitkät ajat ruovikon kätköissä. Hitaasti kahlaten ja veteen tähyillen se etsii sammakoita ja pikkukaloja. Joten mahdollisesti tämäkin lintu on yhä Höytiäisen alueella. Toisinaan se voi lepäillä hyvinkin näkyvästi rantapuun oksalla seisoen. Rannoilla liikkujien kannattaa pitää silmänsä auki!
 

Jalohaikara kuvattu  4.6.2022
Höytiäisen rannalla sain kuviin oksalla istuvan
harvinaisen linnun jota ei jokaisena kesänä näe.
 Jos en olisi lähtenyt soutelemaan etsimään ja kuvaamaan lintuja
tämäkin lintu olisi jäänyt hovikuvaajalta näkemättä ja kuva ottamatta.

Valkoinen ponnistus ilmaan minne lento vie ?
   TEKSTI: JANNE LEPPÄNEN

                                                                    Vuoden lajit nauru- ja pikkulokki
Lintuharrastusjärjestö BirdLife valitsee vuosittain lajin tai lajiparin, joihin kiinnitetään erityistä huomiota. Tavoitteena voi olla esim. vähentyneen lajin kannan arviointi. Vuoden 2022 lajeina ovat sukulaiset nauru- ja pikkulokki.
Molemmat levittäytyivät Suomeen 1800-luvun lopulla. Naurulokki oli runsaimmillaan 1970-luvulla, jolloin parimääräksi arvioitiin 150 000. Sen jälkeen laji on vähentynyt ja 2008 kun lajin tilannetta edellisen kerran tarkemmin arvioitiin, parimääräksi saatiin 100 000. Se, miksi kolmasosa populaatiosta katosi n. 30 vuodessa on epäselvää. Naurulokki on yksi niitä lajeja, joka hyötyy lievästä lahtivesien rehevöitymisestä, mutta monella lintuvesialueella umpeenkasvu on edennyt liian pitkälle. Haitallisten vieraslajien supikoiran ja minkin runsastuminen osuu samoihin aikoihin, kuin naurulokin taantuman alku. Naurulokki oli maaseudun sekajätekaatopaikkojen vakituinen ruokavieras ja sinällään kannatettava kierrätys on voinut vaikeuttaa lajin ravinnonhankintaa. Taantuman syy lieneekin monen asian yhteistulos. Pikkulokki on aina ollut vähälukuisempi. 1980-luvulla pesimäkannaksi arvioitiin n. 10 000 paria ja 2008 päädyttiin samaan lukemaan. Sen jälkeen maastovaikutelma on että molemmat lajit ovat vähentyneet. Jotta oletus voitaisi kumota tai vahvistaa, tarvitaan päivitetty kanta-arvio.

Naurulokki saapuu huhtikuulla ja monelle niiden riehakas kirkuminen vesien sulapaikoilla ja lumesta vapautuvilla pelloilla on yksi odotettuja kevään merkkejä. Ääni ei ehkä ole kaunis, mutta ilmentää kyllä lokkienkin keväistä elämänriemua. Pikkulokki saapuu vasta toukokuun alussa. Sen äänet ovat helposti tunnettavia nenäsointisia ”djääk djääkkä djäk djäk”, usein sarjoina. Suomessa tavattavista lokeista vain näillä kahdella on tumma pää. Pikkulokin pää on aidosti musta ja mustan raja kaulalla on suora. Naurulokin pää on tummanruskea, joskin huonossa valossa sekin voi näyttää mustalta. Väriraja on vino, eli kurkussa tumma väri yltää alemmas rintaa kohden. Niskassa tumma loppuu jo takaraivoon. Pikkulokin siipi on päältä vaaleanharmaa ja sulkien kärjet ovat valkoiset. Naurulokin siivessä on valkea etureuna ja mustat käsisulkien kärjet. Pikkulokin siipi on alapuolelta lähes kokonaan musta. Naurulokilla puolestaan kolmivärinen, pääosin harmaa, mutta käsisulat tummat ja kärjimmäiset sulat valkeat. Tosin kirkasta taivasta vasten myös naurulokin siiven alapinta voi näyttää melko tummalta. Pikkulokki on naurulokkia kolmanneksen pienempi. Mutta ilman selvää vertailukohtaa etenkin lentävän linnun koon hahmottaminen on usein vaikeaa. Tunnistamisessa kannattaakin kiinnittää huomiota värityksen yksityiskohtiin ja myös ääniin.

Molemmat lajit ovat rehevien lintuvesien tyyppilajeja, jotka mielellään pesivät kymmenien, jopa useiden satojen parien yhdyskuntina. Pikkulokit hakeutuvat usein isompiensa suojaan, samoin kuin monet kahlaaja- ja sorsalinnut. Naurulokki ei uhkaa muiden munia tai poikasia. Vaan päinvastoin sorsanpesät ovat suojassa, kun naurulokit rohkeasti käyvät pesille pyrkivien varisten ja muiden petojen kimppuun. Lokkisuojan heikkeneminen voikin olla joidenkin sorsalajien vähentymisen osasyy. Yhdyskuntia on myös suurilla märillä avosoilla. Naurulokki näyttäisi viime vuosina siirtyneen lisääntyvässä määrin kauemmas rannoista luodoille ja puuttomille pikkusaarille. Kannanarviossa ei juurikaan ole hyötyä edellisten vuosien pesäpaikkahavainnoista. Kolonia saattaa siirtyä toisaalle ilman näkyvää syytä ja etenkin jos pesintä on epäonnistunut. Jotta lajien nykytilanteesta saataisi luotettava kuva, pyydetäänkin havaintoja vuoden 2022 pesimäpaikoista ja siellä nähdyistä yksilömääristä ilmoittamaan lintuhavaintopalvelu Tiirassa (www.tiira.fi) taikka myös tämän kirjoittajalle Janne Leppänen puh. 045 227 90 80

 

Pikkulokki edessä ja sukulainen  naurulokki.
TEKSTI: JANNE LEPPÄNEN

                                                            Mitä lintu tekee nyt?
                                                            Metsähanhen toukokuu

Metsähanhi on karaistunut lintu, joka lumirajan vetäytymistä seuraten palaa pohjoiseen huhtikuun aikana. Nytkin lumisena keväänä Pohjois-Karjalan ensimmäiset metsähanhet havaittiin jo huhtikuun alussa. Kovin kaukana ne eivät välttämättä ole käyneetkään. Rengastettujen lintujen perusteella tiedetään metsähanhien talvehtivan pääosin Etelä-Ruotsissa.

Metsähanhella on kaksi Suomessa tavattavissa olevaa alalajia. Pohjoisella havumetsävyöhykkeellä pesivä, jota tarkennuksena kutsutaan taigametsähanheksi. Sekä puuttoman tundran asukki tundrametsähanhi. Viimeksi mainittuja saattaa jokunen pari pesiä Suomenkin tunturialueella, mutta pääosin sen pesimäalueet ovat Venäjän puolella. Koska kyseessä ovat saman lajin rodut, niin erot ulkonäössä ovat pieniä. Taigametsähanhi on keskimäärin isompi, mutta mittasuhteiltaan hoikemman oloinen pitemmän ja ohuemman kaulan vuoksi. Tundrametsähanhi on rakenteeltaan tanakka, isopäinen ja paksukaulainen. Taigametsähanhen pitkässä ja kapeammassa nokassa on yleensä enemmän oranssia kuin mustaa väriä. Tundrametsähanhen nokka puolestaan on kekomainen, lyhyempi ja tyvestä paksu, sekä suurimmaksi osaksi musta. Nokan värityksessä yksilöllinen vaihtelu on kuitenkin suurta.

 Alalajit todennäköisesti sekoittuvat, koska on myös välimuotoisia yksilöitä. Alalajikysymykseen on viime vuosina alettu kiinnittää enemmän huomiota taigametsähanhen vähentymisen vuoksi. Kun on metsästettävä laji kyseessä, niin senkin vuoksi on tullut tärkeäksi tietää ovatko meillä nähtävät hanhet omaa pesimäkantaa, vai läpimuuttajia. Henkilökohtaisesti olisin sitä mieltä, että tundrametsähanhelle olisivat saaneet keksiä jonkin paremmin erottuvan nimityksen. Koska on myös vain läpimuuttajana esiintyvä tundrahanhi, joka on oma, metsähanhista erillinen lajinsa.

Pohjois-Karjalan omat pesivät metsähanhet siirtyvät peltojen keväisiltä ruokailualueilta soille ja metsälammille jo varhain. Munapesiä on löydetty jo toukokuun alussa. Maassa oleva pesäkuoppa muotoillaan siten vielä lumilaikkuiseen maastoon ja hautova naaras saattaa joutua makaamaan pesällä takatalvien lumet selässään. Naaras vastaa pääosin hautomisesta koiraan pitäessä vartiota lähialueella. Samoin kuin kurjellakin voi yksinään pienellä metsänlaitapellolla ruokaileva hanhi viitata siihen, että se on lähialueella pesivä vapaavuorossa oleva lintu. Vielä toukokuussa pelloilla parvina lepäilevät metsähanhet ovatkin joko vielä pesimättömiä nuoria tai sitten pohjoisen tundralle menijöitä. Jotka tietävät omalla alueellaan olevan vielä liian talvista.

Kuten nimikin sanoo, niin etenkin taigametsähanhi osaa liikkua hyvin metsässä. Pesä voi olla kaukana vedestä mäntyrämeen mättäällä ja hakkuuaukoiltakin niitä on löydetty. On esitetty väitteitä siitä kuinka runsastunut laulujoutsen karkottaisi metsähanhen. Nämä lajit ovat todellisia havumetsävyöhykkeen alkuperäislajeja ja eläneet rinnakkain tuhansia vuosia, joten tokkopa joutsen nykyaikanakaan hanhea hävittää. Hanhi on enemmän pikkulampien ja soiden maalla ruokaileva ruohonsyöjä. Syvempi vesi on sille turvapaikka maapedoilta, ei niinkään ruokailupaikka. Etenkin pesivä joutsen puolestaan on vedessä ruokaileva järvien lahtivesien laji. Vaikka toki molempia tavataan myös suolammilla ja märillä avosoilla. Ihmistoiminta on vienyt etenkin Etelä- ja Keski-Suomen hanhilta elinympäristöjä, kun soita on ojitettu ja otettu turpeen nostoon. Joutsen puolestaan on hyötynyt ojitusten aiheuttamasta vesien rehevöitymisestä.
 

Metsähanhi  Ruvaslahden peltoaukealla huhtikuun 24 päivänä.
Oli mukavan lämpöinen ilta kun hyppäsin polkupyörän satulalle
ja matka tiettyyn paikkaan jossa oli myös hanhilauma.

Ei ihan samalla tasolla lennetä. Törmäysvaara vältytään
 jos keulilla lyödään jarrut summamutikassa ilman varoitusta peesissä lentäjälle.
                                                                           Teksti: Janne Leppänen

                                                                        
  Mitä lintu tekee nyt? 
                                                                              Mustarastaan huhtikuu

Mustarastas on nykyluontomme menestyjiä. Alun perin se on eurooppalainen laji, joka runsas sata vuotta sitten alkoi yleistyä Lounaasta käsin. Suomen kolmannen Lintu-Atlaksen mukaan mustarastas levisi Pohjois-Karjalaan vasta 1960-luvulla. Nykyään laji pesii Etelä-Lappia myöten. Vuonna 2010 parimääräksi arvioitiin 400 000 – 600 000 ja ainakin maastovaikutelma on, että runsastuminen on sen jälkeenkin jatkunut.

Syitä mustarastaan runsastumiseen lienee ainakin talvien leudontuminen. Vaikka Joensuun pohjoispuolella talvet ei niin kovin helpoilta tuntuisikaan, niin yhä useampi talvi Etelä-Suomessa on hyvin vähäluminen. Osa mustarastaista muuttaa talveksi Alankomaihin ja Ranskaan asti, mutta osa pyrkii talvehtimaan lähellä pesimäseutujaan. Etenkin pohjoiseen jääneiden selviytymisen ratkaisee talven ankaruus. Pohjoisessa talvehtineet saattavat kasvattaa jopa kolme poikuetta lentokykyiseksi saman kesän aikana, joten näiden yksilöiden menestyminen saattaa kokonaiskannalle olla merkittävämpää, kuin kauemmas etelään muuttaneiden.
Mustarastaan kevätmuutto alkaa jo maaliskuussa ja on voimakkaimmillaan huhtikuun alussa. Silloin meille saapuu jo Euroopassakin talvehtineita lintuja. Lumihankien keskelle saapuvat mustarastaat hakeutuvat mielellään ruokintapaikoille tonkimaan maasta siemeniä. Ketterimmät tai ehkä nälkäisimmät nousevat myös roikkumaan ripustettuihin talimakkaroihin. Marjoista ja hedelmistä rastas pitää. Jos tarjolle laittaa omenia, niin ne tulevat nopeasti syödyiksi.

Mustarastas ei ole niin seurallinen kuin muut rastaat. Niitä voi kertyä samaan pihaan parikymmentä, mutta lintujen välit vaikuttavat kireiltä. Rinnakkain ei oikein mahduta syömään ja takaa-ajoja tulee vähän väliä. Toisaalta mustarastaan saattaa tavata huhtikuun alussa aivan umpimetsässäkin. Ne kähmyilevät sulavien ojien ja purojen rannoilla etsien talvilevosta heräileviä ötököitä ja matoja veden ja lumen väliin jääviltä maakaistaleilta sekä puun tyvien ympärille sulavista pälvipaikoista.
Kaupungeissa katulamppujen valossa talvehtivat mustarastaat saattavat tapailla kaunista huilumaista lauluaan jo tammikuussa. Metsäseuduille saapuneetkin aloittavat laulukauden pian saapumisen jälkeen, jos vain lämpimiä tyyniä kevääntuoksuisia iltoja on. Innokkaimmin mustarastas laulaa ilta- ja aamuhämärässä, joskus jopa pimeimmän yön aikaan.

Pesinnän muutolta tullut mustarastas aloittaa jopa nopeammin kuin alueella talvehtineet muut lintulajit. Muninta voi alkaa jo huhtikuussa ja ensimmäinen poikue ehtii meilläkin maastoon toukokuun puolivälin jälkeen. Rastaiden tapaan huolellisesti tehty pesä sijoitetaan matalalle puuhun taikka pensaaseen. Rakennetussa ympäristössä myös halkopinoon tai sisälle rakennukseen jonnekin poikkipuun päälle. Mustarastaalla on myös taipumuksia kolopesijäksi. Pesä voi olla katkenneen pökkelön latvasyvennyksessä taikka ison haljenneen onton puun sisällä, jos missä puu on saanut kasvaa elinkaarensa loppuun ja ylikin.
 
Mustarastas ei muuten aina ole musta. Koiraat toki ovatkin, mutta kaikki eivät ilmeisesti tiedäkään että mustarastaan naaraat ovat tummanruskeita. Naaraissa on jonkin verran yksilöllistä vaihtelua. Osa on tasaisen tummia, osalla etenkin pää on selvästi punaruskea. Joillakin kurkku ja rinta ovat selvästi muuta ruumista vaaleammat ja täplikkäät. On myös yksilöitä, joilla silmän yli on vaalea juova vähän kuin punakylkirastaalla.
 

Mustarastas kipittää kiireen vilkkaan oksien suojaan ja katsoo onko tarvetta piiloutua enempi.

Mustarastas koiras on lähes hiilenmusta.
Tämä yksilö tuli lintujen talviruokintapaikalle maaliskuussa.

Naaras on tummanruskea.
Huhtikuu alkupäivinä naaras lintujenruokintapaikalla.
                                Teksti: Janne Leppänen                            

                                                   Mitä lintu tekee nyt?

                                                                         Koskikaran maaliskuu


Siellä missä vedenvirtaus tai pohjan lähteisyys pitää jokia ja puroja auki talvellakin saattaa päästä tutustumaan yhteen talviluonnon erikoisimpaan lintuun, koskikaraan.
Varpuslintujen laajaan lahkoon kuuluva koskikara on ainoa vesielämään sopeutunut varpuslintu, eikä sillä Euroopassa läheisiä sukulaislajeja olekaan. Aasiasta ja Amerikasta löytyy muutama muu koskikara-laji. Koskikara on suunnilleen rastaankokoinen ja vähän samanmuotoinenkin. Tosin selvästi lyhytpyrstöisempi ja muodoltaan tukevampi. Pallomainen olemus korostuu linnun kyyhöttäessä vesikivellä tai jäänreunalla höyhenet pakkasen vuoksi pörhistettynä. Linnun kurkku, kaula ja rinta ovat puhtaan valkeat. Muutoin kara on tummanpuhuva, melkein musta. Hyvässä valossa kuitenkin näkee pään olevan oikeasti tummanruskea.
Ravinnokseen kara etsii vedessä eläviä hyönteisiä ja niiden toukkia. Niiden perään se tähyilee työntämällä päätään tarkkailupaikallaan veden alle ja vähän väliä se sukeltaa veteen tutkimaan pohjaa. Vedessä kara ohjaa itseään pienillä, mutta voimakkailla siivillään. Se ikään kuin lentää veden alla ja jotta siipi toimisi hyvin airona, se ei voi olla liian iso pinta-alaltaan. Siksi ilmassa kara joutuu lyömään siivillään tiheästi. Tällöin lento on kyllä suoraviivaista ja nopeaa, mutta kevyeen liitolentoon se ei pysty.

Suomessa pesii koskikaroja vain muutama sata paria pääasiassa Kuusamon seudulla ja Itä-Lapissa sekä metsäalueilla että puuttomassa tunturissa. Paljon runsaampi kara on Ruotsin ja Norjan vuoristoisilla alueilla, joilla on paljon pesimäympäristöksi sopivia virtavesiä kivikkoisissa rinnemaastoissa. Pesänsä kara näet mieluiten tekee matalan vesiputouksen taakse suojaan saalistajilta. Nämä vesistöt jäätyvät talveksi ja karat joutuvat jättämään kesäreviirinsä. Silloin niistä monet tuhannet lähtevät kaakkoon ja ne päätyvät Keski- ja Etelä-Suomeen. Koskikara on siis muuttolintu, joka tulee Suomeen talvehtimaan!

Läpi talven voi kuulla karan laulua. Se on iloista tirskutusta ja vihellyksiä. Talvikauden laululla ei ole pesimiseen liittyviä merkityksiä. Vaan sillä puolustetaan omaa talvireviiriä ja sekä koiras että naaras laulavat. Pienille puroille ja lyhyille sulana pysyville joki-osuuksille ei montaa lintua mahdu. Tiedetään että sama kara voi tulla vuodesta toiseen talvehtimaan samalle alueelle. Toisaalta tunnetaan myös satojen kilometrien siirtymiä talvesta toiseen. Reviirit ovat joka syksy uusjaossa ja hävinnyt voi joutua hakemaan uutta koskiosuutta kaukaakin. Maaliskuussa kevätauringon alkaessa lämmittää koskikaran mielessä herää kaipuu pesimäseuduille. Päivänpituudella tahdistettu sisäinen kello kertoo että nyt voisi jo lähteä luoteeseen jäästä vapautuvien virtojen äärelle. Kuun loppupuolella karapurot alkavat tyhjetä talvivieraiden lähtiessä. Viimeisetkin katoavat huhtikuun aikana.

Joitain kymmeniä pareja tosin pesii myös Etelä-Suomessa. Pesä voi olla joen ylittävän sillan rakenteissa ja muutamat lintuharrastajat ovat saaneet karan pesimään laittamalla sillan alle lajille sopivan avoseinäisen pöntön. Pohjois-Karjalasta ei koskikaran pesintöjä tunneta. Kenties pöntön laittamista sopivaan paikkaan talvireviirillä voisi täälläkin kokeilla. Mahdollisesti syy pesimättömyyteen on puute sopivista pesäpaikoista, vesiputouksia kun ei täällä loivapiirteisissä maastoissa juuri ole.
 

Mietteliäs on kara.

Tuumaus tauko. Hyppäänkö jorpakkoon vai lennän ... ?

... hyppäsin jokeen. Silmät auki ja löytyykö ruokaa pohjasta...

... ei näkynyt ravintoa vain jääkylmä vesi.

Lepoa oksalla. Pakkasta oli kuvanottohetkellä yli -20.
                     Teksti : Janne Leppänen                                                               

                                                                                     Mitä lintu tekee nyt?
                                                                                     Puukiipijän helmikuu

Pakkanen paukkuu, kaikki on jäässä ja lumen alla. Lyhyen talvipäivän hämärässä Suomen pienimpiin kuuluva lintu etsivät metsässä hyönteisiä ravinnokseen. Kuulostiko omituiselta vai suorastaan mahdottomalta?

Hurjalta voi kuulostaa, mutta juuri näin tekee puukiipijä. Lintu on kuin puunrungosta irrotettu. Selkäpuoli on ruskea ja sitä kirjavoivat mustat ja erisävyiset vaaleat sekä valkeat pilkut ja kuviot. Vatsapuoli on puhtaan valkea, mutta sen näkee vain pieninä vilahduksina linnun kiipeillessä puiden rungoilla. Painoa puukiipijällä on vain 7-10g. Jota voi verrata Suomen ja Euroopan pienimmän linnun hippiäiseen 4,5–7g. Useimmiten yli 20grammainen talitiainen on näihin verrattuna jo iso!

Puukiipijä on helppo tunnistaa jo liikkumistavasta. Se kiipeää puunrunkoa lyhyin nykäisevin liikkein ylhäältä alas ja samalla kiertää runkoa spiraalimaisesti. Ennemmin tai myöhemmin se pyrähtää lentoon ja laskeutuu seuraavan puun tyvelle ja alkaa taas nousta runkoa. Ja ruokaahan se sieltä etsii. Puukiipijän ravintona todellakin ovat ympäri vuoden hämähäkit, hyönteiset ja niiden toukat. Eivät ötökät täysin katoa talvellakaan. Monet niistä talvehtivat horroksessa piiloutuneena jäkälätupsuihin ja kaarnan rakosiin. Kiipijän pitkä ja kapea nokka on kuin pinsetti, jolla saalis poimitaan osin sokkona tunnustellen.

Kovat pakkaset verottavat ankarasti puukiipijäkantaa, mutta pakkasta pahempi ongelma voi olla kelien vaihtelu. Autoilija tietää kuinka vihoviimeinen ilmiö alijäähtynyt vesisade on. Sama sade kuorruttaa puunrunkoja ja vaikeuttaa kiipijän ruokailua. Ongelmia tulee myös lumen tarttuessa rungoille. Kiipijä voi hakea ruokaansa monenlaisista puista ja metsistä, mutta haastavimpien kelien aikaan tärkeitä ovat vanhat kuusikot. Iso latvus suojaa runkoa lumelta ja jääkuoren syntymiseltä. Isoissa rungoissa on myös enemmän pinta-alaa ja suojapaikkoja ravintohyönteisille. Jotkin yksilöt tulevat tiaisparvien mukana ruokintapaikoille ja voivat nyppiä syötävää talimakkaroista. Parasta puukiipijän ruokintaa kuitenkin on metsien monimuotoisuus.

Helmikuu on kiipijälle vielä talvenviettoa. Mutta maaliskuulla se jo aloittaa laulukautensa. Laulu on lyhyt, kirkas viserrys. Pesinnässä kiipijä on yksi varhaisimpia. Huhtikuulla pesänrakennus on täydessä käynnissä ja munintakin voi alkaa huhtikuun puolella. Poikue ehtii lentoon usein jo toukokuussa. Emot eivät hukkaa aikaa vaan pyrkivät kasvattamaan toisen poikueen. Ensimmäisen poikueen lähdettyä pesästä koiras ohjaa niitä vielä pari viikkoa, jona aikana naaras rakentaa uuden pesän ja aloittaa muninnan.

Puukiipijän pesäpaikka on omalaatuinen. Kun iso puu kuolee, niin sen kuori alkaa irrota rungosta. Sinne kuoren ja puun väliin kiipijä pujottautuu ja punoo huolellisesti tehdyn pesänsä. Uloin kerros on ohutta kuivaa kuusen oksaa ja sisävuoraus lahopuuta, naavaa ja höyheniä. Pesä voi olla myös riittävän leveässä rungon halkeamassa tai tötteröksi kiertyneen koivun tuohen sisällä. Kun tuollainen paikka pesän piilotukseen on syntynyt, niin se kertoo ränsistyvien isojen puiden paljoudesta alkuperäisissä luonnonmetsissä. Varttunut hoitometsä sopii puukiipijän reviiriksi, mutta pesäpaikkaa ei saata löytyä. Siinä voi auttaa laittamalla metsään lajille sopivan pöntön. Se on kuin tavallisen pikkulintupöntön puolikas. Kaksi pitkältä sivulta yhteen liitettyä lautaa ovat kaksi seinää. Kolmas seinä on puun runko. Pesäontelon muoto on siis kolmiomainen. Lautojen runkoa vasten tuleville sivuille veistetään arviolta 3x6cm suuruiset lovet, joista lintu pujahtaa sisään ja ulos. Lisäksi tietenkin tarvitaan katto ja pohja.


 

Puukiipijän havaitsin kevään iltasella hankikelin kantaessa kävelyä metsässä virstapuron kupeella.
En oikein meinannut havaita puukiipijää puunkyljessä kun se on pienehkö lintu.
Ei muuta kuin kamera silmän eteen ja kuvasin vaikka oli synkähkö kuusimetsä ja valoa niukasti.

Kaukaa katsottuna puukiipijä sulautuu puunväriin.

Valkea maha tuo helpotusta havaita puukiipijä.

Puukiipijän pesäpönttö.
Jannen kirjoituksesta selviää pöntön tekotapa.

(rakensin pesäpöntön pienen puron eli virstapuron reunalle.
keväällä 2020 kävelin hankikelissä kyseisen puron kupeella
ja huomasin puukiipijän. en ole varma onko puukiipijä kuvan
pesäpönttöön pesäänsä tehnyt mutta joka syksy kun puhdistan
pesäpöntön niin joku lintu on pesinyt pöntössä joka kesä)
    
Teksti: Janne Leppänen 

                                                                           Mitä lintu tekee nyt?       
                                                                           Haarapääskyn tammikuu                
                                                                         
Pääskynen talvisen luontokirjoituksen aiheena voi tuntua kaukaiselta, mutta toisaalta muuttomatkat ja tapahtumat talvehtimisseuduilla vaikuttavat suuresti siihen, paljonko lintuja keväällä iloksemme palaa. Lintujen muutossa on kyse asioista, joista ei vieläkään kaikkea tiedetä. Tosin paljon on edistytty siitä, kun vielä 1700-luvun lopulla pääskyjen oletettiin horrostavan talvet järvien pohjamutaan kaivautuneena. Kyse ei ollut pelkästä kansantarusta, vaan jopa maineikas professori Carl von Linn’e oli tätä mieltä!

Haarapääskyjä on rengastettu pesimäpaikoilla poikasina ja pesivinä emoina. Kuin myös muuttoreitin levähdyspaikoilla Suomessa ja ulkomailla. Näin on rakentunut se kuva, mitä pääskyjen muutosta ja talvehtimisesta tiedetään. Haarapääskyjen pääjoukot poistuvat Suomesta ja etenevät läpi Euroopan syyskuun aikana. Suuntana niillä on suoraan etelä. Järvien ja merenlahtien ruovikot ovat tärkeitä yöpymispaikkoja ja vaikka lentäviä hyönteisiä syövä pääsky voi periaatteessa jatkuvasti ruokailla lentäessään, niin parhaat apajat löytyvät rannoilta ja kosteikoilta. Eurooppa ylitetään suhteellisen hitaasti. Keskimääräinen päivämatka on vain noin 20km/vrk. Tämä kertonee ruuan löytyvän vielä helposti ja lämmintä kohtihan ne koko ajan matkaavat.

Mustanmeren länsirannan kosteikkoalueiden tiedetään olevan monille hyönteissyöjälinnuille tärkeitä lepäily- ja ruokailualueita. Sitten onkin edessä Välimeren ylitys ja Pohjois-Afrikka. Pääskyt voisivat seurailla Niiliä, mutta siitä ei ole rengaslöydöillä vahvistettuja havaintoja. Havaintoja on uudelleen vasta Saharan eteläpuolelta mm Ugandasta. Voikin olla että pääskyt etenevät Afrikan kuivan pohjoisosan yli jopa 4 000km hyvin nopeasti ja pitkälti sillä vararavinnolla, jonka ne ovat alkumatkasta hitaammin edetessään keränneet.

Marraskuussa pääskyt saavuttavat Zimbabwen, Mosambikin ja Etelä-Afrikan pohjoisosat. Etelä-Afrikassa tiedetään haarapääskyjen määrän kasvavan vielä joulukuussa. Suomesta lähteneellä linnulla on silloin matkaa takana 10 000km ja matkaa on tehty kolmisen kuukautta. Matka ja siihen käytetty aika kertovat myös muuttomatkan olosuhteiden tärkeydestä. Samoilla seuduilla haarapääskyn kanssa talvehtii suomalaisista lajeista ainakin räystäspääskyjä, pajulintuja, käkiä ja kahlaajalintu-liroja. Jos televisiossa näytetään luontodokumenttia Limpopon laakson virtahevoista, niin kuvassa saattaa vilahtaa suomalainen muuttolintu!

Mutta miksi kannattaa tehdä noin pitkä matka? Ensimmäinen edellytys on toki se, että lintu fyysisesti tähän pystyy. Joulu-maaliskuussa haarapääskyn talvehtimisalueilla on noiden seutujen paras kesä, sateista ja helteisen kuumaa ja siten myös paljon hyönteisiä ravinnoksi. Afrikassa elää ympäri vuoden suuret määrät mantereen omia pesimälintuja, joten pohjoisen muuttajat menevät sinne jo olevien lintujen lisäksi. Vierailijoiden kannattaakin hakea niitä seutuja, missä ruokaa riittää kaikille.

Afrikassa pääskyt eivät pesi. Sen sijaan ne pitävät sulkasatonsa, joka jatkuvasti lentäen ruokansa hakevalla linnulla on pakosta pitkällinen prosessi. Kovin montaa siipisulkaa ei kerralla voi puuttua, joten kaikkien sulkien uusimisessa menee monta kuukautta. Joulu-helmikuu pääskyillä meneekin leväten, syöden ja uutta höyhenpukua kasvatellen. Etelä-Afrikkalaisten tietojen mukaan haarapääskyt alkavat heiltä vähetä maaliskuun alussa. Kevätmuutto tehdään syksyä nopeammin. Kesäkotiin pesimään matkataan noin kahdessa kuukaudessa. Sieltä ne toivottavasti jälleen toukokuun alussa meille palaavat.

 

Navettamme ilmanvaihdonkouruun haarapääsky teki kesällä 2021 pesän. Poikasia tuli viisi.
Haarapääskyt hautoessaan munia eivät paljoakaan pelänneet Marjoa ja hovikuvaajaa
vaikka hyvin läheltä kuljimme navetassa töitä tehdessämme. Oli antoisaa seurata
hautomista ja etenkin silloin kun poikasten pienet nokat näkyi pesänreunalla. Poikaset
kasvoivat varsin nopeaa tahtia. Aluksi poikaset lentelivät navetassa maitoputken päälle levähtäen.
Kun lento oli vahvempaa lensivät oviaukosta ulos. Tulivat muutaman kerran yöksi takaisin
navettaan. Vähin erin olivat yön ulkona kunnes eivät enää navettaan yöksi tulleet.

Pääsky on kesän lintu. Kun pääskyt saapuu silloin olemme kesässä.

Kuvassa haarapääsky ruokkii jälkelaisiään.
Haarapääskyjä ja räystäspääskyjä on meidän rakennuksissa pesinyt hyvinkin paljon.
Jos laskin oikein niin yli kymmenen oli pesää.

Tämä haarapääsky pariskunta teki kotimme ulko-oven yläpuolelle.
Yrittivät tehdä pesää seinään jossa oli katon tukiparru lappeella.
 Laitoin alemmaksi laudan johon pesän väsäsivät .
Eivät pelänneet ihmisiä vaikka pesän alta kuljimme sisälle.
Kesän mittaan tästäkin pesästä syntyi uusia haarapääskyjä.

Mua ainaskin alkoi jo ramasee jatkuva lentäminen. Nyt on tauon paikka.
 Katsella kesän kauneutta tuntea kesäisessä auringon loisteessa.

Kun pääsky lentää matalalla sitä on erittäin vaikea saada kuvatuksi.
Nopeus on pääskyillä hyvä ja vikkeliä käännöksissään jos hyönteinen sattuu näkökenttään.
                                                                              Teksti: Janne Leppänen                              
                            
                                  
                                                           Mitä lintu tekee nyt?

                                                             Palokärjen joulukuu    

Vuoden pimeintä aikaa eletään ja ainakin toistaiseksi sääennuste näyttää että nyt joulukuu on perinteistä lumista pakkastalvea. Lumipeite joulukuussa kun ei ole 2000-luvulla ollut mikään itsestäänselvyys. Muuttolinnut ovat lähteneet, paitsi räkättirastaita on vielä marraskuun lopulla ollut runsaasti. Osoitus lintujen joustavuudesta. Kun pihlajanmarjoja on paljon, niin rastailla ei ole kiirettä etelään.

Pimeys, lumi ja pakkanen laittaa linnut elämään säästöliekillä. Päiväaktiivisesti lajit nukkuvat tai ovat ainakin hiljaa paikallaan piilopaikoissa suurimman osan vuorokautta. Energiaa on säästettävä kun päivien lyhenemisen myötä ruokailuaika on aina vain lyhyempi. Luonnoneläimen talvi on selviytymistaistelua ja sinnittelyä.
Palokärki on talveen varautunut jo syksyllä katsomalla reviiriltään hyviä yöpaikkoja. Joko omia tai toisten vanhoja pesäkoloja, taikka se on saattanut talvenviettoa varten kaivaa uuden kolon. Hyvän tuulensuojaisen ja lämmönhukkaa estävän yöpaikan eteen kannattaakin tehdä töitä. Kolostaan palokärki nousee sinisen hämärän aikaan ennen auringonnousua. Laji puolustaa reviiriään ympäri vuoden ja usein se antaa äänensä kuulua heti päivän töihin lähtiessään. Lennossa se päästää raikuvia PRI PRI PRI-sarjoja ja pian laskeutumisen jälkeen voimakkaita KLIIiii tai KLIIiiija-huutoja.

80-luvulla palokärjellä meni huonosti vanhojen metsien hakkuiden vuoksi. Kanta oli pudonnut kolmasosaan 50-luvun arvioista. Sittemmin laji on toipunut ja nykyiseksi kannaksi arvioidaan samaa vähintään 30 000 paria kuin 50-luvulla. Metsiä hakataan jopa aiempaa nuorempina, mutta palokärki on hyötynyt lyhentyneistä talvista. Lumi näet vaikeuttaa kaikkien tikkojen ruokailua huomattavasti, kun kannot, maapuut ja niissä olevat hyönteiset sekä toukat jäävät saamatta. Muurahaiset ja niiden munat ovat palokärjen mieleistä ravintoa ympäri vuoden. Palokärki pystyy kaivamaan jonkin verran lunta ja täytyy olla että lumen tultua se muistaa mikä kohouma on muurahaiskeko ja mikä kivi, jonka esiin kaivamiseen ei kannata aikaansa haaskata. Jos lunta on vähän, niin etenkin kuusikoissa muurahaispesien kaivuu onnistuu kevääseen asti. Muussa tapauksessa se joutuu tyytymään kuolleiden ja kuolevien pystypuiden ötökkätarjontaan ja niitä ruokapuita sitten hoitometsissä onkin huomattavasti vähemmän. Mantokuoriaisten valtaama iso koivu taikka hevosmuurahaisten asuttama lahotyvinen kuusi on palokärjelle oivallinen ravintola, jota se käy hakkaamassa päiväkausia.

Haapa on palokärjen mieleisin pesäpuu ja se varmasti kannattaa säästöpuiden jättämistä hakkuuaukoille. Tämän vuoksi palokärki löytänee pesäpuun vielä kohtuullisen helposti. Kovin pitkälle tulevaisuuteen tikka tuskin ajattelee, mutta varmasti se suosittelisi myös nuorten haapojen kasvamaan säästämistä kasvatusmetsien harvennuksissa. Jotta tulevillekin tikkasukupolville olisi riittävän järeitä pesäpuita. Lähes variksen kokoisen palokärjen pesäkolon sisähalkaisija on yli 20cm, seiniäkin pitäisi jäädä ja kolo on usein yli 5m korkeudella. Joten pesäpuun pitää olla ihan reilusti tukkikokoinen. Palokärjen kaivamia koloja käyttävät myös pöllöt ja telkkä.

Päivän jäistä puuta hakattuaan ja lunta paiskottuaan lintumaailman metsuri palaa yöpaikalleen auringonlaskun jälkeen. Usein silloinkin reviiriään kuuluttaen. Kenties se kolon suojissa haaveilee maaliskuun valoisista päivistä ja soidinajan alkamisesta.


 

Elokuun v. 2021 viimeisiä päiviä elettiin aurinkoisen sään antaessa hyvän valon
 ajellessani polkupyörällä tutunomaisella ilta-ajelulla.
 Huomasin ajellessani  palokärjen  rummuttaessa kelopuuta.
Hiivin pajukon ja puuston suojassa lähemmäksi rummuttajaa.
Sää oli niin valoisa ettei tarvinnut kameranjalustaa sulkimen nopeuden ollessa verrattain lyhyt.
Palokärki jäi rummuttamaan kuvan oton jälkeenkin.

Palokärki on suhteellisen arka lintu ja valpas kuuntelemaan mahdollisia hiipijöitä seläntakana.
 Kuvatessa pitää olla kärsivällinen.

Poppelissa ei ole runsaasti ötököitä ruuaksi.



Tässä laholta vaikuttavassa koivunrungossa ötököitä riittää.
      Marraskuu 2021                                                                            Teksti: Janne Leppänen                                          
        
                                          
                                                                                                                           Mitä lintu tekee nyt? 
                                                                  Tilhen marraskuu                                                                                                                                               

Marraskuussa syysmuuttokausi alkaa olla ohi. Tosin monet lajit tai ainakin jotkut yksilöt voivat etelään lähtöä venyttää kelien mukaan pitkään. Ravintotilanne vaikuttaa suuresti lintujen elämään ja muutto- tai paikkalintujen lisäksi on ns. vaelluslintuja. Tähän ryhmään kuuluu muun muassa tilhi, joiden parvia alkaa usein marraskuussa nähdä runsaammin täällä keskisen Suomen alueella.
 
Tilhen pesimäaikainen levinneisyys painottuu Kainuuseen ja Metsä-Lappiin ja jatkuu kauas itään havumetsävyöhykkeellä. Vähemmän tunnettua on että tilhiä pesii myös meillä Pohjois-Karjalassa ja ehkäpä jopa luultua enemmän. Tilhen kutsuääni kaunis helisevä sirinä ei kuulu kauas ja voi jäädä huomaamatta metsän muiden äänien joukosta. Poikasia tilhi ruokkii hyönteisillä ja sen voi nähdä niitä saalistavan lennossa sieppomaisesti pyrähdellen. Tällöin tähystyspaikkana voi olla aukean reunan yksittäispuu, jolloin lintu on hyvin näkyvillä. Mutta jos ei erikseen ajattele tilhen mahdollisuutta kesäaikana, niin pikavilkaisuna huolimaton havaitsija saattaa ajatella siinä vain rastaan istuvan.

Kaikki marjat ovat tilhen mieleistä ravintoa, jos niitä vain on. Kausi alkaa mustikalla ja lakalla ja jatkuu puolukalla. Jos muista marjoista on puutetta, niin jopa ihmiselle myrkylliset kielonmarjat kelpaavat. Tärkein on kuitenkin pihlaja. Sen tärkeyttä korostaa puumainen kasvutapa, jolloin marjojen on mahdollista olla lintujen saatavilla lumisena aikana. Pihlajan marjasato määrääkin sen, miten tilhet syksynsä ja talvensa viettävät. Pesimäkauden jälkeen tilhet kokoontuvat parviin, jotka voivat nopeasti vaihtaa paikkaa ruuan perässä. Pääsuunta vaelluksessa on syksyllä etelä. Nyt kun pihlajalla on runsas sato, niin niillä ei ole kiirettä lämpimään ja satapäiset parvet pärjäävät täällä kevääseen asti piristämässä talven pimeyttä. Jos taas marjoista on niukkuutta, saattavat tilhet nopeasti edetä läpi Suomen, yli meren Baltiaan ja pitkälle Keski-Eurooppaan asti.

Tilhi, kuten rastaatkin ovat marjakasvien toivomia ruokavieraita. Nämä linnut nielaisevat marjan kokonaisena, jolloin marjan sisällä olevat siemenet kulkevat ruuansulatuksen läpi ehjinä ja itämiskykyisinä ja pääsevät uusille kasvupaikoille. Pihlajan kannalta esimerkiksi punatulkku on rosvo, joka kaivaa siemenet marjan sisästä, puree ne rikki ja nielee vasta sitten. Jolloin siemen sulaa linnun elimistössä eikä enää idä. Linnuilla on maine siementen levittäjinä, mutta tärkeä on tämä ero siinä, kuinka siementä käsitellään. Nielläänkö se kokonaisena oikeastaan vahingossa muun ravinnon mukana, vai purraanko rikki siementä ravinnoksi tavoitellen. Todellisuudessa muutamat harvat lintulajit ovat vain harvojen kasvilajien levittäjiä.

Kansantaruna elää tilhien humaltuminen käyneistä pihlajanmarjoista. Taustana uskomukselle on tilhien törmäily ikkunoihin ja muihin esteisiin niiden tultua asutuksen läheisyyteen. Todellakin marjat saattavat sisältää pieniä määriä alkoholia. Mutta ei tilhi humallu. Alkoholi on myrkky, eikä luonnonvaraisen eläimen ole varaa sekoilla humalaisena. Saalistajien vuoksi aistien on oltava aina valppaat ja liikkeitten hallitut. Tilhen maksa onkin kehittynyt todella tehokkaaksi polttamaan alkoholia. Koeolosuhteissa on todettu, ettei tilhi voi syödä niin paljoa, että sen vereen kertyisi promilleja. Törmäily johtuukin vain siitä, kun metsässä eläneet linnut eivät ymmärrä varoa ikkunoita, eivätkä muita ihmisen tekemiä rakenteita.

 

Keväällä tilhen ruokalistalle kuuluvat myös avautumassa olevat silmut ja kukinnot  .....

... kuten tässä kuvassa ruokailee lehtikuusessa.
Kaksi ylimmäistä kuvaa huhtikuulla kuvattu.

Marraskuun  auringon miedossa lämmössä ryhmäkuva.

Kaikki kolot puhtaaksi.

Selkäpuoli pitää myös saada auringon lämpöä.

Pää alaspäin ruoka ongitaan.

Vahvat on jalkavoimat kun pysyy urkittavassa asennossa.

Onpa asento tämäkin !

Kuvan tilhi kuvattu komulanköngäällä 17.9.2021. Hämärä ja pilvinen sää.
Kuvasin käsivaralla, Canon EOS-1D X  Mark 3, objektiivi sigma sport 150-600mm.
Teksti: Janne Leppänen

Mitä lintu tekee nyt? (lokakuu 2021)

Talitiaisen lokakuu
Lokakuussa suuret joukot muuttolintuja on jo jättänyt Suomen. Harvalle linnulle kylmyys on etelään lähdön ensisijainen syy.
 Enemmän on kyse ravinnon vähenemisestä hyönteisten syksyllä kuollessa tai piiloutuessa talvilepoon. Moni laji kestäisi kyllä pakkasta, mutta lumi ja jää peittävät ruokailumahdollisuudet ruokansa maasta hakevilta siemensyöjiltä, sekä vesi- ja rantalinnuilta.

Ne jotka jäävät osaavat selviytyä lumen keskellä ja osa näistä lajeista turvautuu talvella ihmiseen. Yksi runsaimpia talvehtivia lintujamme on kaikille tuttu talitiainen. Laji on yleinen pihalintu ympäri vuoden ja myös metsissä kesän eläneet yksilöt alkavat syksyllä hakeutua asutuksen tuntumaan. Luonnossa talitiainen hakee ruokaa puun kuoren rakosista sekä penkoo runkojen ja oksiston naavoja sekä jäkäliä. Talvilepoon asettuvia hyönteisiä, niiden munia ja toukkia löytää myös pökkelön lahoa puuta nyppimällä. Kaikenlaista ötökkää ja luonnonkasvien siemeniä löytyy myös metsänpohjan karikkeesta kun vain viskoo kuolleita lehtiä syrjään.

Kun kesän metsässä ollut talitiainen tulee pihapiiriin, niin varsinkin nuori lintu kohtaa kaikenlaista uutta ja kiinnostavaa. Uteliaisuus on lajille tyypillistä ja syys-lokakuussa vaikuttaa siltä että ne koputtavat ja rassaavat ihan kaikkea. Kun talitiainen repii kuistille jäänyttä pahvilaatikkoa, viskoo tumpit levälleen tuhkakupista tai nyhtää pehmusteita traktorin istuimesta jos vain ohjaamon ovi jäi auki, niin se suorittaa samoja liikkeitä kuin metsässäkin ruokaa etsiessään. Valtaosin ne tässä tietenkin tekevät turhaa työtä ja tällainen rassaaminen vähenee syksyn edetessä nuorten lintujen oppiessa mikä on hyödyllistä ja mikä hyödytöntä. Kolopesijä ei pelkää hämäriäkään paikkoja, joten talitiaiset työntyvät myös ulkorakennuksiin, mutta eivät välttämättä osaa paimentamatta ulos.

Ikuisuuskysymyksiä taitaa olla, että osaako lintu kerjätä talviruokinnan aloittamista ikkunaan koputtamalla? Talitiaisen älykkyys huomioiden voi olla mahdollista että joku vanha lintu on keksinyt syy-yhteyden, jos hellämielinen ihminen on riittävän heti rynnännyt täyttämään lintulautaa. Enimmäkseen lienee kuitenkin kyse vain siitä, että lintu tutkii ikkunanpuitteita aivan kuin metsässä kaarnanrakoja. Oma peilikuva ikkunalasista voi myös olla kiinnostava. Sitä pitää kenties uhkailla ja pyrkiä ajamaan pois,
 jos ei vielä ole tajunnut ettei se heijastus ole oikea lintu.

Nykyään talitiainen on yleisimpiä lintujamme. 1800-luvulla se on kuitenkin ollut vain etelä- ja länsi-Suomen laji, joka ihmisasutusta seuraten levittäytyi pohjoiseen ja on suuresti hyötynyt talviruokinnasta. Alkuperäiset tiaisemme hömö- ja töyhtötiainen ahkeroivat syksyllä piilottaen hyönteisiä ja siemeniä puiden rungoille ja oksistoon talvivarastoksi ja siten ne pärjäävät metsäseuduilla omillaan. Talitiainen ja sitä selvästi myöhempään pohjoiseen levittäytynyt sinitiainen eivät ole oppineet talvivarastojen tekoa, joten pimeimmän talven aikaan lumisessa metsässä ne ovat vaikeuksissa. Viime aikoina on jopa ollut keskustelua siitä,
vääristääkö laajamittainen talviruokinta lajien suhteita luonnottomasti?

Ainakin nykyisinä syksyinä kannattaa harkita kuinka varhain talviruokinnan aloittaa. Kun vielä on lämpöasteita ja kelit kosteita taudit leviävät herkästi isojen lintumäärien kokoontuessa pienelle alueella syömään keskenään samasta astiasta. Lintukin mielellään tulee helpolle ruualle, mutta eri asia on tarvitaanko lisäruokaa oikeasti, kun maa on vielä lumeton ja keli leuto. Liian varhainen ruokinnan aloitus voikin olla linnuille karhunpalvelus. Oikea aika on sitten, kun sääennuste lupaa kelin jäähtymistä pysyvästi pakkaselle ja runsaampia lumisateita. Päivänmittaisen ensilumen elinkelpoiset villit linnut kyllä selviävät luonnonravinnolla. Talvihan ei nykyään enää tule kerralla ja kunnolla, kuten ns. vanhoina hyvinä aikoina tapahtui.
 

Talipötkö, se talvilintujen himotuin ravinto.

Ennen lintujen talviruokintaa talitiainen myös etsii
 ravintoja sieltä mistä niitä ötököitä mahdollisesti löytyy.

Talvi on lintujen ankarinta elämän aikaa.

Kun kevääseen ja kesään lintu henkensä saa pidettyä talven yli
on aika tehdä pönttöön munat joista kuoriutuu elämän jatkuvuus.
Kesä on lintujen kiireisintä aikaa.
 Poikasille ravinnon etsiminen tietää monta lähtöä pesäpöntöstä talitiaisellekkin.
Teksti: Janne Leppänen

Mitä lintu tekee nyt? (Syksy  v.2021)
Kurjen syyskuu

Vaikka vielä voi olla lämpimiä poutapäiviä, niin syyskuussa kesä jää jo taakse.
Kurjet kokoontuvat parviksi ja kiinnittävät niidenkin huomion, jotka vähemmän luontoa tarkkailevat.
Kurkiparvia tosin voi nähdä keskikesälläkin, koska nuoret vielä pesimättömät linnut liikkuvat usein kymmenien yksilöiden ryhminä. Edellisvuonna syntyneet ovat vielä vähän lapsia. Niiden elämän toinen kesä on lomailua ja jengin mukana roikkumista. Hieman vanhemmat 2- ja 3-vuotiaat katselevat puolisoa ja pyrkivät hakemaan vapaata reviiriä. Tällaiset kihlaparit voivat irtaantua parvesta ja sitten taas palata muun nuorison joukkoon. Näissä luppokurkien parvissa saattaa toisinaan liikkua joku leskeksi jäänyt vanhakin kurki uutta kumppania hakemassa. Kurjellakin moni pesintä päättyy epäonnistumiseen ja vaikka tällaiset huono-onniset emot usein jäävät reviiriä vartioimaan koko kesäksi, niin syksyn lähestyessä nekin alkavat liikkua parvien mukana.

Viimeisenä parvien mukaan liittyvät pesinnässä onnistuneet emot yhden tai kahden lentävän poikasensa kanssa. Kahta poikasta enempää kurjella ei kerralla olekaan. Näin joukko vähitellen kasvaa ja mitä lähemmäs lähdön hetki tulee, niin sitä suuremmissa parvissa kurjet ovat. Suurimmat kokoontumiset tapahtuvat yöpymäpaikoilla, jonne suuren joukon suomaan turvaan tulevat nekin perhekunnat, jotka vielä päivisin ruokailevat keskenään omalla reviirillä. Kesällä syntyneiden poikaslintujen lienee muutenkin hyvä tavata myös perheen ulkopuolisia ja oppia kuinka suuressa joukossa käyttäydytään.

Rakenteeltaan kurki on kuin purjekone. Vaikka iso lintu onkin, niin suhteessa siipipinta-alaan se on kevyt. Kurki pystyy taitavasti ja energiaa säästäen hyödyntämään tuulia ja nousevia ilmavirtauksia. Siksi kurki pyrkii lähtemään muutolle aurinkoisena päivänä ja toisaalta lisävauhtia antavan pohjoistuulen vallitessa. Matkaan on silti valmistauduttava hyvin. Kurjelle, kuten monelle muullekin linnulle se tarkoittaa ahkeraa syömistä. Nahan alle kerätään rasvakerrosta polttoaineeksi. Sillä sitten kun jonain säältään sopivana syyskuun loppupuolen päivänä liikkeelle lähdetään, niin etapit voivat olla pitkiä. Satelliittiseurannassa olleiden kurkien tiedetään lentäneen yli 500km päivämatkoja useina päivinä peräkkäin. Silloin taukopaikoilla ei paljoa ehditä ruokailemaan.

Kurkien talvehtimisalue on laaja. Itäisen reitin linnut matkaavat Ukrainan ja Turkin kautta Israeliin ja osa jatkaa sieltä aina Etiopiaan asti. Keskireitin kulkijat suuntaavat Unkariin ja monet talvehtivatkin siellä ajoittain varsin talvisissa oloissa. Toisinaan siperialainen ilma yltää tuonnekin Keski-Euroopan itäosiin ja lumisateet ajavat nämä kurjet Pohjois-Afrikkaan, mm. Algeriaan. Länsireitin linnut lähtevät lounaaseen ja päätyvät Saksan ja Ranskan kautta talveksi Espanjaan. Mielenkiintoista on se, että saman kylän kurjet,
voisi siis sanoa naapurit, saattavat talvella olla aivan eri suunnilla.

Ennen luultiin muuttoreitin ja talvehtimisalueen kulkevan kurkisuvuissa emoilta poikasille ja pysyvän aina samana. Nuoret kurjet todellakin tekevät ensimmäisen syysmuuttonsa emojen ohjaamina ja perhe pysyy yhdessä läpi talven. Rengastettujen lintujen tunnettujen elämäntarinoiden ansiosta nykyään tiedetään että myöhemmällä iällä kurki voi olla aivan eri reitillä. Israelissa ensimmäisen talven viettänyt saatetaan tavata Espanjassa. Kurjen oppivuodet jatkuvat vielä toisena syksynä, kun luppoparvessa kesän viettänyt lähteekin uusien kavereiden mukana eri suuntaan, kuin mitä se vanhemmiltaan oppi.
 Kurki on pitkäikäinen ja älykäs. Lieneekin niin että vanha kurki voi perheensä viedä sille reitille,
mitä se on itse oppinut pitämään parhaana eri vaihtoehtoja nuorena kokeiltuaan.
 

Kurkien syysmuutto Ruvaslahdella Taloustieltä kuvattuna.

Kurjet puidulla viljapellolla napsivat nokkaansa maahan jääneitä jyviä.
Puitu oletettavasti vuoden 2020 syksynä.
Kuva on otettu palatessamme lomalta Liminganlahden lintutornilta 22.4.2021.

Kurki saapuu varsin aikaisin. Lunta vielä maassa Varosessa, venerannantieltä kuvattuna 18.4. 2021
 
Teksti: Janne Leppänen (15.8.2021)

Mitä lintu tekee nyt?


Kirjosiepon elokuu
Elokuussa kesä kääntyy syksyksi ja valtaosin lintujen pesimäkausi on loppusuoralla. Useimmilla lajeilla poikaset ovat kasvaneet nuoriksi linnuiksi ja itsenäistyneet. Pihamaiden tuttua kesälintua kirjosieppoa voi käyttää esimerkkinä siitä, millainen on pienen hyönteisiä syövän muuttolinnun elokuu.
Kevät- ja keskikesä oli kirjosiepolla kuten muillakin pikkulinnuilla kiireistä. Ensin muutolta palattua täytyi vallata ja pitää hallussa oma reviiri, sekä löytää puoliso ja pesäpaikka. Tapahtumat etenivät nopeasti. Viikko kului pesänrakennuksessa, viikko muninnassa. Kaksi viikkoa kesti rauhallinen hautominen. Jonka jälkeen emojen kaikki aika meni poikasten ruokkimisessa. Kesä-heinäkuun taitteessa reilun kahden viikon ikäisenä poikue lähti pesästä, jos siihen asti kaikki oli mennyt hyvin. Emot ohjasivat maastoon lähteneitä poikasia vielä pari viikkoa ja avustivat niitä ruuan haussa.

 Heinäkuun puolimaissa kirjosiepon poikasen on jo pärjättävä omillaan.
Poikasten itsenäistyttyä aloittavat emolinnut sulkasadon. Voi näyttää siltä että linnut ovat kadonneet. Osin se johtuu siitä, että lentokyky heikkenee sulkasadon aikana. Joten linnut piilottelevat ja ovat hiljaisia. Uuden höyhenpuvun kasvatus vie paljon energiaa ja linnut hakeutuvat parhaille ruokapaikoille. Pesimäajan jälkeen reviirien rajat menettävät merkitystään, joten vaikkapa rehevän rytöisessä rantalehdossa voi lintuja olla enemmän kuin kevätkesällä, yhden vahvan parin ajettua kaikki muut oman lajinsa yksilöt pois.

Pesässä kasvaessaan poikaset saavat ensimmäisen höyhenpukunsa, joka monilla lajeilla poikkeaa selvästi aikuisten puvusta. Yleisesti se on ruskeampi ja täplikkäämpi, eli parempi suojavärityksenä. Loppukesällä myös itsenäistyneet poikaset vaihtavat höyheniään ja saavat ensimmäisen aikuispukunsa. Tähän aikaan maastossa onkin paljon lintuja, joiden näköistä ei löydy lintukirjasta. Kannattaa ajatella keväistä metsäjänistä. Valkoinen talvikarva muuttuu ruskeaksi kesäpuvuksi vähitellen ja hieman yksilöllisessä tahdissa. Samoin linnut pitävät sulkasatonsa ja ulkonäkö muuttuu vähitellen. Näiden vaihtopukuisten nuorten ja sulkasatoisten aikuisten tunnistaminen lajilleen voikin olla vaikeaa jopa kokeneelle lintuharrastajalle. Yleensä kuitenkin on joitain piirteitä, jotka ovat aina lajille tunnusomaisia. Esimerkiksi tietyt höyhenpuvun- tai sulkien värikuviot.

Kirjosiepolla tunnusomainen vaalea siipikuvio on jo pesäpoikasella ja siten sen voi erottaa poikasena hyvin samannäköisestä harmaasieposta.
Vaistonvaraisesti hyönteissyöjälinnut tietävät ötökkätarjonnan vähenevän ja säiden muuttuvan epävakaiseksi. Siksi ne pyrkivät lähtemään etelään varhain, vaikka ihminen vielä vähintään toivoo kesää olevan vielä jäljellä. Elokuu on jo vilkasta muuttoaikaa. Monen muun hyönteissyöjälinnun tavoin kirjosieppo muuttaa yöllä. Nuori sieppo on elänyt itsenäistä elämää ehkä vain kuukauden, kun se jonain elokuun puolivälin tyynenä iltana nousee taivaalle ja suuntaa vaistonsa ohjaamana etelään. Siepot eivät muuta parvina, vaan jokainen yksilö tekee omaa matkaansa. Tai ehkä ne saavat vähän apua samaan aikaan muutolla olevien lajikumppanien kutsuäänistä. Samoin tekevät pajulinnut, kertut, kerttuset ja monet muut kesälinnut. Niiden muuttoa emme näe, ne vain lähtevät ja keväällä jälleen palaavat.


 

Kirjosiepon poikanen.

Nuoren kirjosiepon siivellä näkyy lajin tunnusomainen vaalea kuvio. Selkä ja siivet ovat jo aikuispukua.
Päässä ja rinnassa on vielä poikasen täplikkäitä höyheniä. Kurkun ja vatsan vaaleat alueet ovat vielä rusehtavia,
 mutta seassa on jo aikuisen valkoisia höyheniä.


Kirjosieppo aikuinen.