Aino ja Eino Juntunen

Äitini Aino syntyi Koivikko nimisellä tilalla Martonvaarassa 1925.

Isäni Eino syntyi myös Martonvaarassa Hovinaho tilalla sijaitsevaan saunaan 1925.

Edellä mainittujen tilojen etäisyys oli lähes vain "huutomatka". Eli jos kovasti huudahti kuulaana iltana ja  halusi naapurin toivottaa iltakahville niin se ei vaatinut kuin sen että naapuri oli kuulolla.
Vuosikymmen -1925 oli vielä sellaista ettei haahuiltu televisiosarjojen tai muitten paljon aikaa vievien ajanvietteitten perässä vaan aikaa oli kyläillä naapurissa ja antaa itselle aikaa kuin myös tuntea naapurien elämän arki niin huolineen kuin murheineen. Myös naapurin  auttaminen, talkoohenki, oli siihen aikaan lähes kunniatehtävä josta kieltäytyminen katsottaisiin ylevähenkiseksi.

Vanhempani olivat naapureita aivan nuoruudesta lähtien, vaikkakin silloin ei nuori tyttö Aino ja Eino poika eivät ehkä yhteisestä elämästään tunteneen havaintoa kun sydämen lyönti ei tihentynyt kun näkivät toisensa nuoruuden ensi askeleita otettaessa.  Hitaasti virtaava elämänjoen alkulähde kannattaa katsoa vapauden silmin ja tuntea hitaasti ajatuksissa mitä tietä kuljen ja kuka on se joka on lähellä myös silloin kun nuoruuden siloposkisuus rapistuu vaihtuen vuosi vuodelta elämää nähneiltä kasvoilta.

 Isäni asui nuoruuden Martonvaarassa Hovinaho nimisellä tilalla Äitinsä Marian, Isänsä Antin ja veljensä Taunon kanssa. Isäni Isä, Antti, on tarinan mukaan laulanut yksin aina syrjäisiä teitä kävellessään nykyisen virsikirjan laulua 373 - Jeesus, kuule rukoukset köyhän, kurjan syntisen. Kun joku laulaa kyseisen virren yksin, vain itselleen, on hänen sydämensä ymmärtänyt elämän tarkoituksen. Ihminen on täällä käydessään heikko, syntinen, joka lähestyy Jeesuksen ristiä joka antaa turvan kun pyytää Taivaan Isää kuulemaan rukouksen syntisen.

Äitini lapsuuskodissa Martonvaarassa Koivikko tilalla asui nelihenkinen perhe. Maria Äiti, Johannes Isä ja veljet Osmo, Hannes ja Heimo Turunen. 
Äitini Isä, Johannes, oli myös persoonallinen ihminen. Hänen tavaramerkki oli aikaisin aamulla herääminen. Silloin kun " tavallinen" ihminen oli unten mailla vielä kello neljän aikaan aamulla (kutsuma nimi) Ukko-Jussi kesällä sarkahousuissa tuli kylään nykyiseen Varosessa sijaitsevaan kotiimme. Silloin joskus nuorempana Ukko-Jussi oli eräänä päivänä mennyt Polvijärvelle kävellen lääkäriin jonkun vaivan johdosta ja kun tohtori ei aivan silloin ottanut vastaan hätäistä potilastaan kuin muutaman tunnin kuluttua ei Ukko-Jussi jäänyt odotushuoneeseen vartoomaan vaan käveli kotiinsa vähäksi aikaa ja käveli taas takaisin Polvijärvelle. Ukko-Jussin kodista on Polvijärvelle yhteen suuntaan 23 km.  Eli, kävelyä tuli saman päivän tohtori reissulla yhteensä 92 km !!.  Pitää sanoa että ukkini oli järkähtämätön kuin peruskallio.

Vuosien saatossa Äitini ja Isäni katseet alkoivat tihenevässä määrin nähdä toisensa ja lämmin hymy oli ehkä lisäävä ajatus mahdollisesta yhteisestä kodista.
Kun oli edetty siihen tunteen paloon joka johti käsikynkässä syrjäisiä kyläteitä kulkien oli Äitini ja Isäni synnyinkodissa tavanomaista maaseudun elämää. Navetassa muutamia lehmiä tuoden näin omasta takaa ruokaa ja  myyntiin pienimuotoisesti maataloustuotteita. Metsätyöt olivat siihen aikaan suuri turva suurperheille lisä-rahan muodossa.
Kun rakkaus on kahden ihmisen välillä ylitse pursuavaa se johtaa vääjäämättä kihlaukseen. Rakkauden aallot kun elämän merellä saavuttavat lakikorkeuden on silloin aika lähteä kulkemaan valittua tietä joka saan siunauksen papin kysyessä "tahdotko sinä Aino Inkeri Vilhelmiina Turunen ottaa aviomieheksesi Eino Armas Juntusen ja rakastaa häntä kunnes kuolema erottaa". Ja tasapuolisuuden nimissä Einolta kysyttiin haluatko ottaa puolisoksesi Aino Turusen.

Avioliitto lupauksen Äitini ja Isäni antoivat toisilleen noin -1940 luvun puolessa väliä. Vihkiminen piti tapahtua Äitini kodissa Martonvaarassa koivikko nimisellä tilalla, mutta asiaan tuli viivästys. Juhlavieraita oli tullut runsaasti todistamaan kahden ihmisen rakkauden lupausta papin edessä. Polvijärveltä odotettu pastori ei pääsytkään vihkipaikalle kun hänen autostaan hajosi pyörä Lahtolahden kohdalla.
Juhlapaikalla pidettiin rempseät juhlat vaikka odotettu näky, sormus Äitini nimettömässä sormessa nähtiin seuraavana päivänä Polvijärvellä tapahtuneen vihkimisen jälkeen.

Yhteinen Äitini ja Isäni elämä alkoi Höytiäisen Mustalaissaaressa jossa Isäni oli jo useita vuosia asunut veljensä Taunon ja hänen vaimonsa Annan kanssa.
Ehkä kaksi perhettä samassa huushollissa oli siihen aikaankin ylitsepääsemättömän kangertelevaa ja yhteistä oloa kahden perheen elämää kesti noin vuoden. Isäni Eino oli lupsakka ja ei hangoitellut kenenkään kanssa, ei myöskään silloin kun veli Tauno otti saaressa maata itselleen joka kuului Isälleni.

Mustalaissaaresta nuoripari tuli lähelle, vain kivenheiton päähän synnyinkotejaan. Rakensivat pienen talon, navetan ja tietenkin savusaunan. Erittäin syrjäinen paikka aloittaa yhdessä kulkeminen, mutta ah´ niin lumoava hiljaisuus ympärillä.
Ei ihminen tarvitse ympärilleen muuta kuin sen yhden asian. Elää siellä missä sydän saa voiman yhteiseen elämään joka kantaa siihen saakka kunnes kuolema erottaa. Vanhempani elelivät pienellä tilalla, navetassa jokunen lehmä ja Isän käydessä metsätöissä lähialueilla. Vaikka puutetta oli, siitä huolimatta sisarukseni kertoman mukaan elämä ei ollut kiukuttelua vaan elämisen tahto oli iloinen.
Äitini työ ei ollut helppoa vaikka navetassa ei ollut satapäinen lehmälauma. Metsätyömaalta takkavitsalla kantoi polttopuita ja muita töitä jotka tänä aikana on lähes unholaan jääneitä joita ei voi edes kuvitella että nykyisin samanlaista edes harkittaisiin tehtäväksi.

Isäni teki pienellä mutta niin rakkaalla pellollaan pienviljelystä ja talvella halkoja tehden. Metsäsavotat olivat talvella arkipäivää myös Isälleni kun silloin savottamiehiä oli metsissä pokasahalla pöllejä tekemässä erittäin paljon.
Vanhempien talon ympäristössä oli talvisin savotoita ja yösijan kysyjiä oli siihen aikaan kun savottakämpät vasta tekivät tuloaan.
Eräänä talvena savottamiehiä oli tullut kysymään yösijaa vanhempieni pieneen kotiin. Vanhempani olivat esittäneet että lähellä on isompi talo johon mahtuisi paremmin kun meillä on näin pieni, yksi huonetupa ja vaatimatonta. Savottamiehet olivat sanoneet ettei pieni tupa haittaa kun täällä on niin mukavan rauhallista ja he tykkäisivät täällä yötä olla eivätkä olleet halunneet lähteä suurempaan naapuritaloon. Vanhempani kainostelivat oman kotinsa vaatimattomuutta mutta mieluusti yövieraansa savotta-ajan pitivät ja se kertoo kaiken Äitini ja Isäni ihmisläheisyydestä joka veti toisia ihmisiä lähellensä.

Elämä jatkui samaa rataa vuodet vierien pienen elämän ympäröimänä töitä
tehden ja perhe lisääntyi vuosiensaatossa joka loi tunnelman aidosta perhe elämästä. Äitini ja Isäni elämä ei milloinkaan ollut suuruuteen tähtäävää ja sen ymmärtää silloin kun katselee sitä ensimmäistä paikkaa johon kotinsa rakensivat.

Vanhempani ovat nähneet Höytiäisen Mustalaissaaressa eläessään seesteisen järven pinnan joka ei väreile vaan antaa rauhan ja kauneuden ajatella elämän tarkoitusta johon ei kuulu myrskyävä järvi.
Vanhempani ovat nähneet mantereelle muuttaessaan oman kodin lähellä ruusupehkon ja sen kauneuden. Ruusupehkon kauniit kukat antavat ilon silmälle, mutta silloin kun ruusupehkon kukat varisevat maahan jäljelle jää terävät piikit.
Kun vertaan ruusupehkoa vanhempieni elämään se on samalla suuri kunnioitus vanhemmilleni heidän elämälleen.

Elämä on silloin kuin ruusupehko kauniissa kukoistuksessaan kun tavoittelee elämässään pieniä elämänasioita. Silloin näkee ympärille jolloin  jää aikaa kuulla askeleensa joka kiiruhtaa ruusupensaan luo. Silloin näkee lähellä olevan kauniin ruusun, elämän ruusun.

Kun juoksemme kiireen keskellä  joka pakenee aina edessämme silloin emme pysähdy katselemaan ruusupensaan kauneutta antaaksemme elämän ruusun kaikille niille jotka lähelläsi kaipaavat läheisyyttäsi, elämän ruusua.

Silloin kun kiireen loputtua lähestyy kukkansa varistanutta ruusupensasta ei voi enää ottaa elämän ruusua vaan piikit repivät haavoja. Elämän kipeitä haavoja, ruusunpiikin haavoja sydän vuotaa.

Vanhempani eivät kilvoitelleet suuruutta vaan näkivät ruusupensaan kauniin väriloiston, elämän ruusun, joka kulki heidän sydämessään läpi elämän siihen saakka kunnes Taivaan Isä kutsui kotiin taivaan puutarhaan.