Elämänlankani hauras, katkeaa. Taivaan tuuli kuljettaa elämääni kohti taivaanrantaa.
On enää lyhyt matka. Vain hento Taivaan Isän tuuli ja olen perillä.
Ei ole voimia avata silmiä. Tunnen rakkaitteni Taunon ja poikani Kimmon käden kosketuksen kasvoillani hiljalleen silittäen. Taunon silittävän käden tunnen samaksi joka silloin elämämme nuoruudessa matkatessani tarttui käteeni ja yhteinen elämäntiemme alkoi. Kädet joitten kosketusta en soisi loppuvan.
Elämäntieni joka meni liian nopeasti ja jota en enää saa takaisin.
Ympäröivän hiljaisuus antaen sydämelleni sen levon jossa on sitä mitä kaipaan,
levon tunne sisimmässäni nähdä Vapahtaja.
Kädet kasvoiltani hiljalleen erkanee ajattoman taivaan elämäni koskettaessa hiljaisuuden rantaa johon me kaikki saavumme Taivaan tuulen johdattamina.
Hiljaisuuden rannassa tunnen läheisteni viimeisen kosketuksen. Aikani on lähteä Taivaan Isän sylissä taivaan kirkkauden kotiini. Sydämessäni muistot  kauniit jokaisesta elämäni hetkestä ja kiitos Taivaan Isälle saadusta elämästäni.

Luojamme antaa meille hetken käydä täällä nähdäksemme elämän päivissämme sen mitä Jumala loi tänne maailmaan luomiskertomuksessa.
Luomiskertomuksessa Taivaan Isä antoi meille elämän ja silloin saimme sen päivän jolloin rakkauden voimasta tulemme tänne maailmaan ja saimme sen päivän jolloin luovutamme päivämme Taivaan Isän tahdosta.  Saamme tuntea ja nähdä sen kaiken mikä on kirjoitettu etukäteen ja se on lahja elämän antajaltamme meille. Hänellä on valta antaa elämä, ilo, suru ja Hänellä on valta ottaa elämä pois. Elämä on kuin käsi jolla saamme pitää rakkaimman kädestä ja tuntea että kuulumme tänne ikuiseksi ajaksi yhdessä. Silloin kun käsi kirpoaa, luovumme, sekin oli lahja hetken vain.

Muistojenvirrassa muistelemme Sinikkaa ja hänen rakkainta juhlaa Jeesus-lapsen syntymäjuhlaa Joulua. Joulu Sinikalle oli kaikkein odotetuin juhla jota hän odotti myös sairauden uuvuttamana ja tuntea sydämessä vielä kerran kirkkain tähti Betlehemin tähti
Jeesus-lapsen seimeen yllä.
Sinikan viimeistä leposijaa siunatussa maassa muistamme jokaisena elinpäivänämme. Sinikan rakkaimman juhlan hetkellä laskemme hautakummun päälle joulukynttilän loistamaan kuin Betlehemin tähti joka syttyi Sinikan sydämeen jokaisena jouluna. Hautakummun äärellä matkamme täällä on vailla sitä mitä kaipaamme, Sinikan iloisuutta. Surun, kaipauksen ollessa ylitsepääsemätön sellaiseen mitä ei voi saavuttaa voimme rukoilla Jumalalta jälleennäkemistä ja saisimme nähdä taivaan kirkkaudessa yhteistä elämäntietä kulkeneet silloin kun elämämme viimeinen päivämme päättyy.

 

                               Sinikkaa muistaen: Marjo ja Esa Juntunen perheineen